Isyys ja rajojen asettaminen

Kirjoittanut . Liittyy aiheisiin , , , , .

Arkistomatskua

Otathan huomioon, että tämä on yli 12 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 21-vuotias.

Vauva 2/2009-lehdestä löytyi juuri itseäni kuvaava artikkeli, ”Surkea rajavartija”, joten päätin hieman ottaa osaa aiheeseen. Pitkästä aikaa hauskin lukemani artikkeli koskien lasten kasvatusta. Miehen luonne nimittäin tuntuu olevan vähän samanlainen kuin itselläni. Artikkelissa verrataan näinkin viatonta asiaa hauskasti maanpuolustukseen.

Joo, tiedän, lapsi tarvitsee rakkautta ja rajoja. Mutta emmekö voisi sopia, että pelkkä rakkaus riittää? Olen surkea rajavartija. Jos vartioisin itärajaa, Suomi olisi pian osa Venäjää. Antaisin periksi hiljalleen: Toki voimme siirtää rajaa Joensuun kohdalle, ettei sinulle veli-venäläinen tule paha mieli. Eikä Joensuusta oikeastaan ole kovin pitkä matka Jyväskylään… Hyvä on, jos lupaatte tykätä minusta oikein kovasti, niin olkoon Venäjän länsiraja Turussa, mutta ei siitä sitten jousteta, ei ainakaan paljon. No okei, ottakaa Ahvenanmaakin, niin pääsen tästä välikädestä.

Olen jotenkin niin samanlainen ihminen kuin artikkelin kirjoittaja Janne Metso, 33, helsinkiläinen toimittaja ja tyhjännauraja, jonka perheeseen kuuluvat vaimo ja vuoden ikäinen Eemeli. Myös Kummelin sketsi ”Isä ja Poika” kuvaa tällaista isää ja mielestäni oli hyvä veto liittää sekin artikkeliin:

Olen kuin se isä Kummelin sketsissä. Muistattehan Heikki SIlvennoisen hahmon, joka komentaa poikaansa tomerasti ”et sä viitsit sä”. Hän ei usko, että poika tottelee, enkä usko minäkään.

Jotenkin tuntui kuin kuvaillessaan itseään Metso olisi puhunut minusta. Koska olen juuri samanlainen. En osaa huutaa kellekään, vaikka tyyppi käyttäytyisi ikävästi minua kohtaan, en osaa laittaa kapuloita rattaisiin tai panna vastaan, enkä osaa sanoa suoraan päin naamaa asioita.

Rajojen vetäminen on ollut minulle mahdotonta pienestä pitäen. Yläaste oli yhtä helvettiä. Minua saattoi nimittää kusipääksi ihan vapaasti, koska en pystynyt sanomaan vastaan. Kysyin kavereilta miksi heidän täytyy tehdä niin, eivätkö he voisi lopettaa. Eivät tietenkään voineet, koska yläasteella nyt vaan kuuluu olla mahdollisimman ilkeä kaikille, joilta ei saa turpaan. Ja vauvana nyt vaan kuuluu tutkia kaikkia paikkoja, varsinkin niitä kiellettyjä.

Olen juuri tuollainen ”kiltti poika”. Peruskoulussa sain oman osani kiusaamisesta, enkä tietenkään osannut tehdä mitään asialle. Onneksi kiusaaminen ei ollut mitään kovin brutaalia. Metso pohtii artikkelissaan sitä, että eikö riitä se että tykkää olla lapsensa paras kaveri ja leikkiä ja pitää sylissä. Hän tuntee olevansa parempi kuin sotaveteraanien poikien isät. Sodan käyneiden pojat kertoivat tutkimuksissa, etteivät taistelujen kovettamat isät kyenneet osoittamaan läheisyyttä ja välittämistä pojilleen. Sylissä pitäminen ja leikkiminen jäi vähiin. Sen sijaan veteraani-isät yrittivät viestiä rakkauttaan paiskimalla töitä. Se tarkoitti, että isät olivat paljon poissa kotoa.

Sotaveteraaneilta rajan puolustaminen onnistui paljon paremmin kuin minulta. Jos he olisivat neiteilleet rajalla, Eemeli olisi venäläinen vauva. Kannaksen sankareilla tuskin oli vaikeuksia asettaa rajoja kotonakaan. Toisaalta veteraanit antavat minulle toivoa. He kokivat epätoivoa puolustaessaan rajaa ylivoimaista vihollista vastaan. Silti he luottivat siihen, että ryssä tottelee luotia. Minä taistelen alle metrisen kaverin kanssa, joka pitää minua idolinaan. Miksi en uskoisi hänen tottelevan sanaani.

Metso kertoo, että perheen tasapainoa tuo vaimo, joka osaa todellakin olla komentavainen ja tahtonsa läpisaava. Meidän perheessä tulee todennäköisesti olemaan vähän samanlainen tilanne. Minä olen kiltti ja varovainen, kun taas vaimoni sillä päällä ollessaan osaa sanoa asiat hyvin suoraan ja saa kyllä aina tahtonsa läpi, vaikka siltä ei aluksi näyttäisi. Metso kertoo myös että asia ei ole niin mustavalkoinen, sillä kyllä isäkin osaa olla se perheen pää, jota lapsi tottelee (tai sitten ei).

Mutta tosiaan enemmän tykkään ”kaikilla kivaa” -asenteesta. Vaikka pitäisi käskeä niin en osaa huutaa. Siinä suhteessa olen täysin erilainen kuin esimerkiksi oma isäni, joka kyllä osasi sen huutamispuolen. En yritä lapsen kasvatuksessa paikkailla isäni tekemiä virheitä, enkä edes ajattele näin, vaan enemmänkin annan vaan mennä. Karmeaa kuvitella että jotkut jopa ”kostavat” omille lapsilleen ne asiat mitkä kokivat oman isän kasvatuksessa menneen pieleen. Minä en aio toimia niin. All you need is love.

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Kuva Roni Laukkarisesta

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 32-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Twitter ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää

Reaktiot

Vaadittu kenttä

 

2 kommenttia

  1. Rauno

    Jos mies huutaa, niin se on paha juttu. Jos vaimo huutaa, niin se on tempperamenttia – vanha viidakon sanonta.

    Toivottavasti et kuvittele siten, että minä olisin ”kostanut” teille oman isäni virheitä, koska se ei pidä paikkaansa. Päin vastoin pyrin siihen, etten tekisi samoja virheitä, mitä hän mielestäni teki.

    Pappasi ei, muuten, huutanut meille kuunaan ollessamme lapsia, hän mäjäytti mieluummin säkenöiviä luunappeja otsaan tarvittaessa. Äitini huusi. Joten, jos tietyt ominaisuudet periytyvät, niin huutogeenini olen saanut äidiltäni.

    Sitä paitsi ”kostaminen” on Jumallan yksinoikeus. Siellä sanotaan : ””Minun on kosto” ja ”Hän on kiivas Jumala, joka kostaa isien pahat teot lapsille 3. ja 4. polveen..” Jotkut kääntää kyseisen alkuteksin sanan: ”muistan”

    Mielestäni kasvatuksen vaikutusta korostetaan ehkä liikaakin. Kasvattaja voi sysätä veneen liikkeelle oikeaan tai väärään suuntaan, sen mukaan minkä kokee oikeaksi tai vääräksi, mutta vartuttuaan jokainen tarttuu itse peräsimeen.

    Tuo kontrasti-nappi on hyvä. Teksti näkyy melko himmeänä työpaikan koneellakin.

  2. rolle

    Joo, totta puhut. En kuvittele että olisit ”kostanut” mitään tai mitään sellaista. En osaa kuvitella että mummo huutaisi kenellekään, vaikka voinkin uskoa että on kova äänestään, ainakin kova puhumaan jos ei muuta. Mutta taisi olla vähän erilainen silloin nuorempana äitinä. Sen kyllä tiedän että pappa ei koskaan huutanut, mummo kertonut, ja enkä osannut hänestäkään kuvitella :)

    juu kasvatushan menee siinä sivussa kun lapsen kanssa on, en aio siitä ottaa liikaa paineita. Tämä oli tämmöinen pieni kannanotto vain.