Koko yö meni erään työprojektin loppuunviennissä. Kerta se on ensimmäinenkin kun täytyy olla tavaraa valmiina maanantaiaamuun mennessä, mutta ei kuitenkaan vielä viikonlopun aikana. Koko yön on soinut Sigur Rósia. Tuo islantilainen post-rock-yhtye saa minut niin helvetin surulliseksi, mutta samaan aikaan myös mietteliääksi ja iloiseksi. Heidän musiikkinsa totisesti herättää ajatuksia suuntaan ja toiseen.
Kello lähentelee viittä ja tein juuri varmaan ensimmäisiä kertoja elämässäni itselleni aamupalaa. Katkarapumunakasta ja Tarhurin appelsiini-mansikkamehua, joka maistuu ristiriitaisen herkulliselta. Ollaan vielä aamuyössä, mutta lasken tämän aamuksi.
Omat projektit lykkäytyivät taas eteenpäin. Vaimo loukkaantui illalla jostakin ja minullakin melankolinen fiilis kun parin tunnin päästä olisi aloitettava aamurutiinit ja lähdettävä töihin. Tiistaina koulutus Helsingissä. Milloin minä ehdin yhtään mitään? Onneksi ehdin nukkua viikonloppuna sentään yhden yön kunnolla, ja onneksi töissäkin alkaa pikku hiljaa näyttää helpommalta. Välillä voimavarat loppuvat niin fyysisesti kuin henkisestikin, mutta täytyy koettaa jaksaa ja painaa…
Ehkä tämä viikko näyttää lupaavammalta täällä Rollemaankin puolella. Artikkeliluonnoksia vaan kertyy ja kertyy. Lieneekö niitä kohta nelisenkymmentä… tekemistä ja asiaa on niin paljon. Pahoittelen etten pysty patoni portteja vielä avaamaan.
Voi että, minä tunnistan tuon omasta elämästä. Kun paiskii duunia silleen 30 tuntia viikossa, ja tekee siihen päälle vielä koulujuttunsa. Niin ihan rehellisesti, mulla ainakin meinaa loppua tunnit vuorokaudesta. Ja hajottaa.