Yleinen ahdistuneisuushäiriö ja introverttiys

Kirjoittanut . Liittyy aiheisiin , , , , , , , , , .

Arkistomatskua

Otathan huomioon, että tämä on yli 2 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 27-vuotias.

Minun on pitänyt kirjoittaa aiheesta jo pitkään. Olen vasta viimeisen reilun kahden vuoden aikana saanut tälle kaikelle nimen ja muodon – ahdistus, tarkemmin yleinen ahdistuneisuushäiriö.

Tässä tekstissä pyrin kertomaan yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä sekä introvertin luonnetyypistä omin sanoin ja kokemuksin, joten älä oleta että kaikki introvertit ja ahdistuneet ovat juuri tällaisia, variaatiota saattaa löytyä.

Yleisestä ahdistuneisuushäiriöstä kärsivä on säännöllisesti ahdistunut, siten, että se oikeasti häiritsee ja vaikuttaa elämänlaatuun. Itse olen ahdistunut päivittäin tai lähes päivittäin. Ahdistuneisuushäiriöinen ei pysty sanomaan mikä ahdistaa, usein vaan ahdistaa, mutta toisaalta moni normaalisti harmitonkin asia saattaa laukaista ahdistusta. Ahdistuja huolehtii ja murehtii asioista enemmän kuin normaalisti, miettii liikaa, miettii erityisesti omia tekemisiään ja sanomisiaan ja tulevat asiat saattavat tuntua ahdistavilta. Eikä tälle pysty usein oikein mitään.

Olen kärsinyt tästä niin pitkään kuin muistan. En muista lapsuudestani paljoakaan, mutta sekä äitini että isäni ovat kertoneet tarinoita minusta pikkupoikana. Olin rauhallinen, hiljainen ja ujonpuoleinen ja viihdyin helposti oman pääni sisällä. Mietin paljon asioita ja jo hyvin varhaisessa iässä ennen kouluikää olin sanonut äidilleni, ”äiti, minua ahdistaa”. Äitiä taisi huvittaa, koska en olisi voinut tietää mitä se tarkoitti, mutta ilmeisesti jollain tasolla tiesin. Eräs toinen kerta, ilmeisesti vähän vanhempana päiväkoti-ikäisenä menin isäni kanssa käymään jossakin, enkä olisi millään halunnut poistua autosta. Itkin ja olin selvästi ahdistunut ajatuksesta, että piti tavata joku. Isä ei voinut ymmärtää mikä minua vaivasi.

Muistan itsekin monta tilannetta erittäin hyvin, jota muut eivät välttämättä muista. Olisinko ollut kymmenvuotias tai vähän vanhempi, muistan ahdistuneeni siitä, että en koin oloni irralliseksi ja epätodelliseksi, enkä tiennyt mitä se tarkoittaa. Minulla oli tylsää ja itkin äidilleni kun ei ole mitään tekemistä, eikä koskaan tule olemaan mitään tekemistä. Ei tuntunut siltä, että olisin voinut tehdä mitään tässä maailmassa. Tuolloin menin lukkoon ja näin jälkeenpäin mietittynä sain paniikkikohtauksen, vaikka en tuolloin ymmärtänytkään mitä tapahtui.

En ymmärtänyt oikein vielä aikuisiälläkään. Tai siis tiesin että ahdisti, mutta en tajunnut asiaa sen kummemmin, kunnes paniikkikohtauksia alkoi tulla. Paniikkikohtaus tulee yleensä silloin kun ahdistus kasvaa niin suureksi, että menee mentaaliseen umpikujaan. Hengitys tihenee, sydän tykyttää, kädet tärisee, päässä sumenee, ajattelee kuolevansa, itku pääsee, ajantaju katoaa. Vähän kuin adrenaliinipurkaus, fiilis siitä että on tehnyt jotain pahaa, jännittää. Tuntuu kuin tulisi hulluksi. Mutta vaikka se tuntuu ikuisuudelta, se on nopeasti ohi. Jos saa lohtua, ahdistus lievenee tai hetkeksi jopa häviää. Paniikkikohtausta en onneksi saa juuri koskaan enää nykyään.

Minua on aina väsyttänyt merkillisen paljon, silloinkin kun olen nukkunut hyvin. Kärsin masennuskausinani ihmisfobiasta ja sosiaalisten tilanteiden pelosta, mutta jo ennen sitä minua ahdisti esimerkiksi vastata puhelimeen tai sähköpostiviestiin. Päätösten tekeminen on aina ahdistanut, siksi esimerkiksi laskujen maksaminen on saattanut myöhästyä tai ihmisten tapaamiset (ainakin isommat kekkerit) peruuntua.

Itsetuntoni ja itseluottamukseni on aina ollut nollissa. Koulussa olin ujo, hiljainen, outo, friikki. Tai näin kuvittelin minusta ajateltavan, mutta enpä mennyt itse vapaaehtoisesti juttelemaan muille, mutta ei kukaan tullut juttelemaan minullekaan. Olin introvertin perikuva. Ensimmäisten kouluvuosien aikana jouduin helposti koulukiusaajien uhriksi kun en osannut sanoa mitään vastaan. Minua oli helppo haukkua ja syyttää kaikesta, käydä fyysisesti käsiksi ja jahdata ympäri koulua. Se laski itsetuntoani entisestään.

Ensimmäisen lukiovuoden vietin enimmäkseen täysin yksin kun vain yksi yläasteelta tutuksi tullut kaveri tuli samaan kouluun. Minä en kiinnostunut muista, eivätkä muut minusta. Cygnaeus-lukiosta ei paljon uusia tuttavuuksia löytynyt, mutta toisaalta ei minulla paljon kavereita muutenkaan koskaan ollut. En mennyt abiristeilylle, en ollut penkkareissa, en käynyt tanssitunneilla, enkä lähtenyt ranskan- ja espanjan tunnin luokkaretkeille. Opiskelin kuitenkin laajasti ja koulussa meni ihan kohtalaisesti pienellä vaivalla.

Näin oli ennen. Hyviäkin jaksoja on ollut ja itsetuntoni on lähti kohoamaan rytinällä siitä kun siirryin koulusta sivarin kautta työelämään, selätin pitkäaikaisen masennuksen ja kunnes lopulta rupesin yrittäjäksi. Jokaiseen vuoteen mahtuu paljon tavaraa ja tuntuu vieläkin ihmeelliseltä millaisessa jamassa joskus olin ja missä olen nyt.

Tovin hyvän jakson jälkeen pamahti dissosiaatio päälle kaverin polttareiden jälkeen. Alkoholi on aikoinaan pahentanut masennustani ja tiedän että krapulassa ahdistaa usein enemmän. Kirjoitin episodista erillisen, elämäni sekavimman kirjoituksen, jonka lukemista yritän nykyään vältellä. Selvisin terapian avulla ensimmäisestä episodista, kunnes vuosi sitten irtauduin maailmasta uudelleen. Silloin jätin väkevät alkoholijuomat, eli kirkkaat viinat, drinkit ja shotit kokonaan pois elämästäni. Olen maistellut oluita silloin tällöin, välillä päihtynytkin ja pidän siitä, koska en enää juo överihakuisesti.

Hei, olen siis introvertti ja ahdistuneisuudesta kärsivä. Terapia on antanut tunnistamaan ahdistuneisuuttani ja oppimaan elämään sen kanssa. Kun aikoinaan vakavasti masentuneena kävin terapiassa viikottain, käyn nykyään vain kerran kuukaudessa tunnin ajan. Harvakseltaan käyminen mahdollistaa sen, että minun ei tarvitse maksaa itseäni kipeäksi (terveysaseman psykologi). Ja määrä riittää minulle.

Introvertti on henkilö, joka on sisäänpäin kääntyneempi ja miettii tekojaan enemmän kuin ekstrovertti. Introvertiksi kuvaillaan joskus henkilöä, joka pitää itsenäisestä toiminnasta enemmän kuin sosiaalisesta, mutta tämä on enemmän käyttäytymyksellinen kuin kognitiivinen kuvaus. Ennen kaikkea introvertti saa energiansa omasta itsestään, ja jatkuva muiden kanssa vuorovaikuttaminen reaalielämässä pikemminkin vie sitä häneltä kuin ylläpitää sitä. Introvertit tarvitsevat omaa rauhaa ”ladatakseen akkujaan”.

Introvertit ovat hiljaisia ja varautuneita, minkä kovaääniset ekstrovertit usein sekoittavat itseluottamuksen puutteeseen. He toimivat usein älyä tai logiikkaa vaativissa tehtävissä, mutta painottavat vähemmän sosiaalista vuorovaikutusta ja ihmissuhdetaitoja.

Tyypillinen introvertti on hiljainen, itseään tutkiskeleva (introspektiivinen) ja varautunut, hän pitää hyvin järjestäytyneestä elämästä eikä luota impulsiiviseen päätöksentekoon. Tutkimuksissa on havaittu introverttien olevan herkempiä kivulle, väsyvän helpommin ja tuntevan jännityksen madaltavan suoritustasoa, pärjäävän paremmin koulussa, suosivan vakaampia ammatteja ja olevan vähemmän alttiita vaikutteille sekä olevan ekstrovertteja vähemmän seksuaalisesti aktiivisia.

Introvertin määritelmä WikiPediassa

Ei pystytä sanomaan tarkkaa syytä, mistä ahdistuneisuushäiriö johtuu. Ehkä sitä ei olekaan, mutta elämässäni on tapahtunut sen verran paljon, että on voi olla trauma- tai stressiperäistäkin. Uskon että introverttiydellä ja luonteella on asian kanssa hieman tekemistä, mutta kyllä syinä voi olla myös ihan perinteiset geeniperimät.

Miten elää ahdistuksen kanssa?

Minua on ahdistanut monesti niin sietämättömän paljon, että olen harkinnut vakavasti lääkkeiden aloittamista. Usein on aamuisin jalat vellinä kun pitäisi lähteä jonnekin. Mielialalääkkeistä on kuitenkin sen verran huonoja kokemuksia masennusaikoinani, että en enää koskaan halua käyttää lääkkeitä, jotka vaikuttavat aivotoimintaani ja suorituskykyyni.

Olen kehittänyt oman ajatuspolun itseni psyykkaamiseen. Ahdistun yleensä jos pitää tavata joku tai vastata puhelimeen, oli kyseessä sitten oma äitini tai paras kaverini. Mutta sitten muistan, että se on vain illuusio, eikä oikea tai normaali tunne ja vastaan siihen puhelimeen. Tapaan ihmisen. Ja huomaan että tilanne meni ohitse ja kaikki olikin hyvin.

Kun olen yksin, ahdistus yleensä tuntuu voimakkaampana. Silti viihdyn yksin, enkä välttämättä toivo ihan ensimmäisenä ketään paikalle. Tiedän olevani nykyään suhteellisen sosiaalinen, mutta en silti tykkää olla huomion keskipisteenä, ainakaan livenä. Vältän isompia ihmisryppäitä ja niissäkin hakeudun tutuimpien seuraan. Silti huomaan, että kun annan tilanteen viedä ja juttelen ihmisille, ahdistus kaikkoaa. Rauhallisissa ja kiusallisissa tilanteissa ahdistus palaa.

Joskus tämä vaiva tuntuu erityisen raskaalta, sillä haluaisin tuntea normaalisti. En haluaisi ahdistua ”turhaan” tai liian pienestä tai tilanteeseen nähden kohtuuttomasti ja haluaisin sopia sen saunaillan tai tehdä päätöksen lähteä tapahtumaan. Mutta silti tiedän että edistystä on tapahtunut huomattavasti. Psyykkaustaktiikkani toimii ja harvoin kukaan enää ulkoapäin huomaa ahdistustani mitenkään. Minua on jopa sanottu sosiaaliseksi ja ulospäinkääntyneeksi. Se yllättää joka kerta, koska en sitä koe olevani.

Piinaavinta on ehkä se, että kun olen nykyään sosiaalisempi, myös juttelen ihmisille impulsiivisemmin, ajattelematta välttämättä niin tarkkaan mitä sanon. Tämä on varmaan ihan normaalia, mutta en ole tähän elämäni aikana vielä tottunut, joten joka ikisen tapaamisen tai tilaisuuden jälkeen saatan viettää koko seuraavan viikon asioiden miettimisen parissa. Sanoinpa tyhmästi, millaisen kuvan annoin itsestäni, mitä ne nyt musta miettii, ja niin edelleen. Todellisuudessa kaikki on todennäköisesti hyvin, olin mukava ja kanssani oli miellyttävä jutella, eikä kenellekään jäänyt mitään hampaankoloon. Silti murehdin ja vatvon näitä asioita ilman että pystyn kontrolloimaan sitä mitenkään. Kunnes lopulta unohdan. Ennen seuraavaa kierrettä.

Ahdistus on yleensä sellaista ajatusten noidankehää. Dissosiaatiota minulle tuli siitä, että (alkoholin) massiivisen stressitilan aiheuttamana ote todellisuuteen katosi, jolloin säikähdin omaa vointiani ja tein ”todellisuustestejä” jatkuvasti. Tarkistin miten näen ympärillä olevan maailman, ihmettelin voiko näin olla. Kasvot ja ihmiset näyttivät vierailta. Peilikuvani näytti vieraalta. Elin unessa. Kahvinjuonti ja huonosti nukutut yöt pahensivat oloja ja välillä tuntui kuin olisin oikeasti jossain rinnakkaistodellisuudessa. Suuni pälpätti, mutta en itse ollut mukana. Joku asui ruumiissani ja minä katselin vierestä. Se on kuin eläisin häkissä pääni sisällä. Kuin kärsisin Locked-in -oireyhtymästä tai sisälläni eläisi Goa’uld tai Yeerk, enkä voisi tehdä muuta kuin katsella. Se on hirveintä mitä on. Tätä tapahtuu vielä nykyäänkin aika ajoin, mutta ei ole enää ”pamahtanut päälle” voimakkaana, vaan esimerkiksi väsyneenä saattaa tulla vastaavanlaista, joka menee ohi nopeammin.

Mutta kyllä näiden kanssa elämään pystyy. Täytyy olla jollekin jolle puhua, joka ei kyllästy aiheeseen. Tämä ei näy ulospäin mitenkään, mikä tekee asiasta itselle helposti vielä ahdistavamman. Lakkasin joskus puhumasta ahdistuksesta muille kuin läheisimmilleni, kun huomasin että kukaan ei ymmärtänyt ja saattoi tulla helposti väärinymmärryksiä. Se on vain asia, jonka kanssa minun on elettävä.

Itsensä pitäminen kiireisenä on paras lääke

Minua on auttanut parhaiten se, että täytän päiväni tekemisellä. Paljon auttaa myös se, että tapaa vähintään yhden ihmisen päivässä ja juttelee tai tekee asioita hänen kanssaan. Vaikka joskus ajatus tuntuisi pahalta ennen tapaamisen sopimista tai varsinaista tapaamista, vuorovaikutus saa ahdistuksen lievenemään tai katoamaan hetkeksi kokonaan. Teen koko ajan jotain yksin tai yhdessä, sellaista joka saa ajatukseni tiiviisti johonkin asiaan. Kahvipöydässä istuminen kaverin kanssa, koodaaminen, frisbeen heittäminen, lasten kanssa leikkiminen, telkkarin katsominen ja kaikki tällaiset asiat auttavat huomattavasti. Hississä tai bussissa seisominen, jonottaminen, toimistolla yksin puuhailu, hotellissa yksin yöpyminen tai matkustaminen kaikki lisäävät ahdistusta.

Vielä nykyäänkin ajattelen joskus, että minua ei vaivaa mikään ja se on tavallaan totta. Olen elämäni kunnossa, vaikka en olekaan. On ollut iso apu saada vastauksia asioihin ja oloihin. Nyt tiedän, että minulla on kaikki hyvin, mutta sairastan yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä.

En halua tarkoituksella ajatella, että olen ongelmainen, mutta auttaa huomattavasti kun tietää. Tieto ei lisää tuskaa tässä tapauksessa, vaan päinvastoin. Ei ole mikään ihme, että ahdistuneisuudestä kärsivät ovat niitä jotka eniten googlailevat apua ongelmiinsa, koska he murehtivat ja analysoivat, murehtivat ja analysoivat ilman että loppua on näkyvissä. Kierteen voi katkaista, kun omaksuu tietynlaisen ajattelutavan kuten minä tein.

Väsymys lisää ahdistusta, mutta huolehtijalla nukkumisongelmat ovat tyypillisiä. Itse rakastan nukkumista, eikä minulla ole nukahtamisessa ongelmaa. Nukkuessa tuntuu yleensä todellisemmalta kuin hereillä ollessa ja muistan yleensä uneni, vaikka en ole aikoihin unipäiväkirjaani tajunnutkaan kirjoitella. Nukun kohtuuttomasti, aivan liian vähän tai liikaa. Saatan pärjätä kolmen tunnin unilla, mutta aivan yhtä väsyneeltä tuntuu kolmentoista tunnin unilla.

Kultaiset säännöt ahdistujalle: Nuku enemmän, syö paremmin, liiku enemmän, vältä kahvia ja alkoholia. Näistä harva itselläni toteutuu, mutta riittää kun on halua kehittyä. Itselleni ratkaisevat edistysaskeleet ovat jo päivittäinen vedenjuonti, ennen kahtatoista nukkumaan meneminen, kävelylenkkien tekeminen ja pari vuotta sitten energiajuomien lopettaminen. Näillä ja itsensä kiireisenä pitämisellä pääsee jo pitkälle.

Introverttiys on luonteenpiirre ja ominaisuus ja pidän sitä hyvänä asiana. Ahdistuksesta haluaisin päästä irti kokonaan, vaikka tiedän että se ei välttämättä tule olemaan mahdollista. Jossain mainittu sosiaalinen introvertti kuvaa minua aika hyvin.

Haluan vielä tähdentää, että ahdistunut ei ole välttämättä masentunut. Vaikka molempia voikin esiintyä yhtä aikaa, ahdistus on silti irrallaan masennuksesta ja minulla asia on juuri näin. Minulla on pidempää masennustaustaa, mutta nykyään olen masennuksesta selvinnyt ja ahdistus jäi. Omassa tapauksessani olen iloinen, positiivinen itseni ulospäin, vaikka ahdistaisikin. Pystyn toimimaan ja tekemään asioita normaalisti, se on vain välillä tavallista haastavampaa.

Kuulisin mielelläni muiden kokemuksia aiheesta. Pistä ihmeessä viestiä kommentteihin tai vaikka meilitse.

Kuva Roni Laukkarisesta

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 29-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan digialan yrittäjä, verkkosivujen tekijä, myös sosiaalisen median asiantuntija ja koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Suurin osa päivästä kuluu hevimusiikin ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Twitter, leffat ja erikoisoluet lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää

Reaktiot

Vaadittu kenttä

 

10 kommenttia

  1. L

    Minulla on samansuuntaisia kokemuksia. Nyt aikuisena, kiitos toimivan mielialalääkityksen, päiväsairaalan ja terapian, ahdistus on vähentynyt huomattavasti ja iskee enää joskus väsyneenä ja stressaantuneena, kun pitäisi tavata ihmisiä. Lapsena ja teininä oireilin paniikkikohtauksilla, mutta kun sain yliopistoaikana selville, mitä ne ovat, sain ne järkeiltyä ja analysoitua pikkuhiljaa tiehensä. Minulla psyykkaus ei auta, koska sosiaalisuus todella väsyttää minua eikä jälkiolo ole hyvä, mutta nautin siitä että pystyn siitä huolimatta olemaan sosiaalinen ja harrastamaan small talkia. Kaikki on pitänyt erikseen opetella aikuisena, ja on ihana tunne huomata oppineensa, vaikken ihmisten seurasta useimmiten nautikaan.

    Vasta nyt kymmenisen vuotta operaatio Mielenterveyden aloittamisen jälkeen olen alkanut kunnolla hahmottaa, mikä ahdistusta aiheuttaa minulla ja miten sitä voi helpottaa. Yritän suhtautua ahdistukseen ja sitä aiheuttaviin muihin negatiivisiin tunteisiin normaalina osana itseäni ja tutustua niihin, koska olen huomannut että jos yritän kieltää niiden olemassaolon tai työntää ne syrjään, ne vain pahenevat. Tie lienee vielä pitkä.

    Äitini mukaan suvussa on ollut vastaavaa. Ainakin kaksi isosetääni oireili kummallisesti eikä toinen esimerkiksi aina pystynyt lähtemään kylälle vaan makasi vain sängyssä kotona, mutta eihän sitä 30-luvulla oikein ymmärretty. Suvussani on ollut paljon yksinään viihtyneitä, lähes erakoita.

    Voimia sinulle!

  2. Rolle

    Kiitos kommentista L! Melkein täsmälleen kuin omia ajatuksiani. Sosiaaliset tilanteet sujuvat itselläni nykyään sen verran hyvin, että niiden jälkeen ei tunnu olo tuolla tavalla väsyttävältä (ehkä koska väsymys on perusoloni). Ja yhäkin haluan monesti viettää kokonaisen vuorokauden omissa oloissani sellaisten tilanteiden jälkeen kun olen tavannut enemmän ihmisiä.

    Sama juttu, tämä on hyväksyttävä ja siksi tästä oikeastaan kirjoitinkin. Hyväksyn ahdistukseni ja opettelen elämään sen kanssa, askel kerrallaan.

    Tsemppiä ja voimia!

  3. Minttu

    Onko AD/HD/ADD poissuljettu? :) Tuttua settiä työn määrän suhteen ja ajatusten karkailuiden kanssa. Todennäköisesti olet ainakin erityisherkkä. Tsemppiä teille!

  4. Rolle

    On aikalailla poissuljettu. Ajatukset eivät sinänsä karkaile. Työtä ja itselleen mielekästä tehdessä on itse asiassa todella helppo keskittyä. Silloin kun on itsekseen omien ajatustensa kanssa tulee yleensä mietittyä ja ylianalysoitua asioita, mutta edelleen siten ettei keskittyminen kyllä herpaannu, päinvastoin on erittäin tiiviistä. Tarkkaavaisuuden ja aktiivisuuden häiriöistä ei voida puhua.

    Herkkä olen, sen tiedän. Saatan itkeä nyyhkyleffoissa ja tai reagoida voimakkaasti lähimmäisten tunteisiin tai tilanteisiin.

  5. Mörri

    En tiedä onko tästä mitään apua, vai pahentaako vaan kaikkien oloja, mutta tämä kohta tekstissä:

    ”Piinaavinta on ehkä se, että kun olen nykyään sosiaalisempi, myös juttelen ihmisille impulsiivisemmin, ajattelematta välttämättä niin tarkkaan mitä sanon. Tämä on varmaan ihan normaalia, mutta en ole tähän elämäni aikana vielä tottunut, joten joka ikisen tapaamisen tai tilaisuuden jälkeen saatan viettää koko seuraavan viikon asioiden miettimisen parissa. Sanoinpa tyhmästi, millaisen kuvan annoin itsestäni, mitä ne nyt musta miettii, ja niin edelleen. Todellisuudessa kaikki on todennäköisesti hyvin, olin mukava ja kanssani oli miellyttävä jutella, eikä kenellekään jäänyt mitään hampaankoloon.”

    Todellisuudessa kaikki ei välttämättä todellakaan ole hyvin. Itse sain kokea tämän työpaikallani, kun olin yrittänyt olla sosiaalinen ja osallistua keskusteluihin ja yrittänyt ottaa muihin enemmän kontaktia.

    Reilun vuoden ajan kaikki oli mielestäni tosi ok ja olin saanut paljon uusia kavereita. Paitsi, että eivät ne olleetkaan kavereita, ne pitivät minua omituisena kusipäänä ja kun kerran meni oikeiden ihmisten kanssa sukset ristiin (en tajunnut edes sitä ennen kuin kakka osui tuulettimeen), kaikki tämä valkeni minullekin. Kavereinani pitämäni ihmiset alkoivat keksiä ikäviä juttuja ja mustamaalasivat selkäni takana minkä kerkesivät. Joutuivat keksimään asioita siksi, että en oikeasti ole kusipää, vaikka siltä saatan vaikuttaakin, mitään konkreettista heillä ei kuitenkaan ollut lyömäaseena (onneksi! tästä syystä edes osa ihmisistä tajusi nuo ”kaverini” ikäviksi ihmisiksi). Itse yritän aina kuunnella ihmisiä tarkkaan, tulkita heidän sanomansa mahdollisimman reilusti, enkä ajatella kaikkea negatiivisuuden kautta. En ollut tiennyt, että joiltakin se negatiivisuus käy niin luonnostaan, että kaikki mitä muut sanoo on aina jotain ilkeää ja pahaa, vaikka se olisi suora kehu, se on silti vittuilua. Sellaiselle kun sitten menee sanomaan jotain sarkastista tai vitsillä tarkoitettua, niin… noh, perästä kuuluu.

    Tuon episodin jälkeen olen ollut taas entistä tarkempi mitä sanon ja kenelle. Oikeustajuni on hyvin vahva ja monesti olen sen kanssa joutunut painimaan, että en taas möläyttele oikeita asioita väärään aikaan (monesti epäonnistunkin, sitkeässä istuu tuo impulsiivinen puhuminen…). Yritän kuitenkin kehua ja kommentoida asioita positiivisemmin (tosin tämänkin olen huomannut aiheuttavan närää sellaisissa, jotka mielellään vaan valittaisivat kaikesta). Lapsuudessa kai muut nämä keskustelutaidot oppii, valitettavasti se oppi jäi itseltänikin aikoinaan saamatta.

  6. Rolle

    Mörri, kuulostaa siltä että olet ollut vääräntyyppisten tai ongelmaisten ihmisten seurassa. Viittasin tuossa kohtaa tekstiäni siihen, että todellisuudessa en ole itse sanonut mitään huonosti tai pahasti, eivätkä muut välttämättä ajattele niin. Positiivisuuden kautta ja kunhan ei ole itse muille tarkoituksella ilkeä niin ei voi mennä pieleen.

  7. Jemskukka

    Olipa tutun kuuloista settiä tekstisi.

    Itse kutsun tuota sosiaalisten tilanteiden jälkeen tulevaa ahdistusta sekä sanomisten ja tilanteiden päässä jälkikäteen vatkaamista ns. puhekrapulaksi. Vaikka ei olisi mitään kovin kummoista sanonutkaan, menee hyvin usein jälkikäteen turhaksi analysoinniksi ja murehtimiseksi. Aika vapauttavaa jotenkin kuulla, että en ole ainoa, joka tuosta kärsii. Nytkin on tosi vaikea kirjottaa tätä kommenttia ja vieläpä oikeasti jättää se vain tähän. Mutta yritän kans tehdä yhä enemmän juttuja impulsiivisemmin, etten kerkeä ajattelemaan ja epäröimään niitä liikaa ja passivoitumaan.

    Muutoinkin tunnistin monta asiaa, mitkä pätee muhunkin – introvertti tiedän olevani, mutta ehkä sitten mullakin on joku ahdistuneisuushäiriö. Esimerkiksi kaupassakäynti on ajoittain tosi vaikeaa ahdistuksen takia. Sosiaalisissa tilanteissa mun pitää sparrata itteni olemaan aktiivinen ja itsevarma. Inhoan kovaäänisiä, hyökkäävän sosiaalisia ihmisiä. Oon ajatellut, että se on vain itsetunnon paskuutta. Joskus on päiviä, for no reason whatsoever, kun sen tuntee heti, että tästä tulee nyt taas sellanen päivä, että kaikki ahdistaa ja itku vain tulee koko ajan ja tunnen olevani maailman paskin ihminen. Sellaisina päivinä toivoisin, että olis se pilleri minkä nakkais naamaan ja tunnot tasaantuis. Viimeksi oikein huono pitempi tämmönen pätkä, kun päivittäin oli vaikeaa, oli kotiäitinä ollessa, kun ei ollut juuri sosiaalisia kontakteja kodin ulkopuolella.

    Ehkä pitää paneutua tuohon ahdistusasiaan tarkemmin vaikka artikkeleiden kautta. On hienoa, kun sä nostat tämmösiä vähemmän puhuttuja aiheita tapetille rohkeasti. Tänks.

  8. Toni Korpela (@TMKCodes)

    Rolle tsemppiä ahdistumisten kanssa. Kuitenkin mitä tulee tuohon wikipedian kuvaukseen introvertistä. Jokaiseen asiaan tämän kaltaisissa listoissa, ”hiljainen, itseään tutkiskeleva (introspektiivinen) ja varautunut, hän pitää hyvin järjestäytyneestä elämästä eikä luota impulsiiviseen päätöksentekoon.” pitäisi käyttää ja/tai muotoa.

    Olen introvertti ainakin omasta mielestäni. En nauti sosiaalisista tilanteista, mutta en pelkää istua täydessä pöydässä kahvikuppi kädessä. En vain jaksa tilanteita joissa enemmän kuin kaksi ihmistä kilpailee puheenvuorosta ja keskustelu siirtyy yleensä niin nopeasti, että ei pysy asioissa mukana kun tulee mietittyä. Toisaalta olen ollut paljon epäsosiaalisempi mitä nykyään. Ennen oli samanlaisia ongelmia mennä puhumaan uusille ihmisille tai soittaa paikkaan kuten hammaslääkäriin kun jännitti meneekö kaikki hyvin. Nykyään käytän vielä mieluummin sähköpostia kuin puhelinta, mutta tämäkin asia tuntuu edistyvän.

    En pidä järjestäytyneestä elämästä. Sen näkee täysin millaisessa sekamelskassa elän. Silloin tehdään töitä kun sille on aikaa, silloin nukutaan kun nukuttaa ja niin edespäin. Impulsiivisia päätöksiä tulee usein tehtyä ja niistä koituu välillä harmia. Ei siinä olut osaston ohitse kävellessä tule ajatelleeksi kannattaako ottaa muutama olut mukaan vai jättää ostamatta kun rahat kuitenkin vähissä.

    Esimerkiksi samasta wikipedian kuvauksesta asialista, ”Tutkimuksissa on havaittu introverttien olevan herkempiä kivulle, väsyvän helpommin ja tuntevan jännityksen madaltavan suoritustasoa, pärjäävän paremmin koulussa, suosivan vakaampia ammatteja ja olevan vähemmän alttiita vaikutteille sekä olevan ekstrovertteja vähemmän seksuaalisesti aktiivisia.”

    Välillä ajattelen olevani masokisti vaikkakin seksuaalisesti hyvin epäaktiivinen. En niinkään etsi vakaata ammattia kun tälläkin hetkellä tuntuu, että työt voi mennä nurin parin kuukauden päästä jos rahoitukset ei onnistu. Rolle varmaan itsekin tiedät, että yrittäminen ei ole vakaa ammatti. Tässäkin siis olisi pitänyt mainita mielestäni, että intovertti ei välttämättä ole kaikkea tuota mitä tutkimuksissa on havaittu.

    Mielestäni hyvin introvertin kuvaukseen riittää wikipedian mainitsema käyttäytymyksellinen kuvaus henkilöstä joka pitää itsenäisestä toiminnasta enemmän kuin sosiaalisesta. Johon lisäisin, että syyt tuohon jokaisella vaihtelevat.

    Muistutan, että ei introverttisyydessä ole mitään pahaa! Me saadaan yllättävän paljon asioita aikaiseksi kun meille annetaan aikaa tehdä niitä. Joten tarvitseeko meidän miettiä miten olla sosiaalisempia?

  9. Mindfulness-huuhaata - tai sitten jotain muuta - Rollemaa.org

    […] Ahdistuksen vallassa ajatuskierre on usein sama. Pohtiminen on turhaa, koska syytä ei usein löydy. Tuntuu, että moni asia juontuu vanhasta, huonosta itsetunnosta ja menneisyydestä. Mutta mihin en muka pystyisi? En minä enää mielestäni niin luuseri ole. Silti jokin osa minussa uskottelee, että tekemäni asiat olisivat muiden mielestä jotain negatiivista. […]

  10. Syntymäpäivän ajatuksia - Rollemaa.org

    […] ja univelkakäyrä on mennyt vuosikausia sitten lattiasta läpi. Mutta pikku hiljaa erityisesti ahdistushommeleiden myötä on tullut sellainen olo että liika on liikaa. Ahdistusta lisää ainakin kaaos, väsymys […]