Varjojen todellisuus

postaan ”ajatuksen virtaa”-novellini näin yöllä ettei kukaan varmasti huomaa… kirjoitettu äidinkielen tunnilla lokakuussa 2006. Tarinan inspiroijana Infected Mushroom (psykedeelistä trancea).

Katu oli pimeä ja märkä ja vesipisarat iskivät pimeällä kujalla seisovan puoliksi kaljun ukon päälakeen kuin pienet rautakuulat. Aurinko ei ollut noussut eikä laskenut. Ainakaan siitä ei ollut jäänyt miehelle minkäänlaista muistikuvaa. Vain pimeyttä. Limaa. Taas pelkkää omituista pimeyttä. Ilme kurttuisella naamalla oli syvä, huolestunut ja surullinen, mutta silti lähes ilmeetön. Miehellä oli pitkät valkoiset hiukset ja pitkä valkoinen parta. Hänen armeijanvihreät vaatteensa olivat kuluneet niin että hän näytti katupummilta. Sitä hän ei kuitenkaan ollut. Hänen jalkansa olivat painautuneet pari senttiä asvalttiin, sillä hän oli seisonut samassa paikassa yhteensä 12 päivää, 8 tuntia ja 43 minuuttia. Hän oli syvällä oman ekstensiivisyytensä sisällä ja sai ravintoa vain oudoista ajatuksistaan ja kaoottisesta mielestään. Sadevesi ja hänen synkkäsävyiset ja vainoharhaiset kuvitelmansa pitivät hänet hengissä. Hereillä hän ei kuitenkaan ollut. Hän ei myöskään nukkunut. Hän ei ollut terve eikä sairas. Vain painostavan omituinen ja nostalginen negatiivisessa mielessä. Mies oli kärsinyt liian pitkään ja liian paljon. Hän oli kokenut jotain sellaista, mitä ei kukaan pysty kuvittelemaan.

Joskus se oli katu, joskus vain joku täysin tavallinen ympäristö. Millään ei ollut merkitystä, kukaan ei auttanut ketään. Mistään ei voinut olla varma eikä epävarma. Kadulle ilmestyi kääpiö, joka oli ristiriidassa ympäristön kanssa. Kuten eilenkin. Edellinen vierailu oli vain merkityksetön, sillä hänen puheestaan ei saanut mitään selvää. ”Gurf?” Puhuiko hän edes? Kuvittelinko vain? Kävelin eteenpäin ja menin kadun päässä olevaan kiiltävään hissiin. Se oli ruostumantota terästä, aivan varmasti. Kääpiö seurasi perässä ja sen musta parta piti laahatessaan maata täysin samanlaista ääntä kuin uutuuttaan huokaileva kanankidutuslaite. Meillä taisi olla semmoinen. Jossain. Kerran. Miksi takertua esineisiin kun niiden olemassaolosta ei ole varmaa todistetta?
Kääpiö pysähtyi kujalle viisi metriä ennen hissiä. Odotin sitä hississä, mutta se vain oli. Lähdin turhautuneena sitä vastaan ja laitoin toisen kenkäni pitämään ovea paikoillaan. Juoksin takaisin sen luokse ja yritin vetää sitä parrasta, mutta kääpiö ei hievahtanutkaan. Vedin niin kauan että tunsin vasemman käteni repeytyvän irti olkapäästä. Itseasiassa se repeytyikin, mutta en jaksanut kiinnittää siihen huomiota. Kääpiö sanoi ”Gurf” ja katosi. Olisin halunnut että se räjähtäisi kappaleiksi, että sen parta ja pää ja kädet ja pienet jalat hajoaisivat pieneksi paloiksi ja ropisisivat päälleni. Mutta se vain hävisi.
Katsoin nopeasti taakseni. Adrenaliini rupesi virtaamaan ja pakokauhu iski kun huomasin hissin oven lipuvan hitaasti kiinni. Juoksin pari metriä ja hyppäsin kuin pesäpalloilija liukuen maata pitkin, niin että kiinni lipuva painava ovi murskasi sekä ovelle jättämäni kengän, että laihat oikean käden sormeni. Pahaa karmaa. Tunsin yht’äkkiä hirveää kipua olkapäässäni ja kädessäni, mutta en enää tiennyt siitä mitään. Kuolemaa. Kaikki oli taas katoamassa. Ympäristöä ei enää ollut. Identiteetti oli enää kämmenen kokoinen lasipatsas, jonka pää oli ollut pitkään kadoksissa. Olin taas vaipunut syvyyteen, piinaavasti kuiskailevaan pimeyteen, kipuun, olemattomuuteen, merkityksettömyyteen. Pimeys jatkoi elämäänsä.

Tuskaa. Pelkoa. Ahdistusta. Menetyksiä. Epätoivoa. Kaikki samassa olotilassa. Läheisen ihmisen menettäminen on itsessään kivuliasta, mutta vielä kivuliaampaa on tiedostaa että enemmän tai vähemmän läheistä ihmistä ei ole koskaan ollutkaan.

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 35-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää