Sosiaalinen viikko takana

Kirjoittanut . Liittyy aiheisiin , , , , , , , , , , , , .

Arkistomatskua

Otathan huomioon, että tämä on yli 12 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 21-vuotias.

Viikko 29 (tämä viikko) on mennyt hujauksessa. Tavallaan olen siitä iloinen, sillä silloin ei ehdi masentua kun on paljon tekemistä. Parasta olisikin että olisi aina jotain virikettä. On vaikeaa kirjoittaa yksityiskohtaisia kuulumisia, sillä niin paljon on tapahtunut. Kalenterini on ihan täynnä maanantaista torstaihin.

Maanantaina kävimme lekurilla päivällä ja sen jälkeen J-P tuli illaksi kylään. Tiistaina heräsin jo kymmeneltä. Päivällä oli käynti postissa ja Lidlissä ja illalla Niffu ja Schim tulivat piipahtamaan. Juttua riitti ja kello oli yht’äkkiä kahdeksan. Ei uskoisi miten ajan saa kulumaan niinkin nopeasti. Illalla piti mennä vielä J-P:n kanssa elokuviin, mutta kaikki liput oli myyty, joten kiersimme korttelin ja juttelimme ulkona kesäillan ratoksi. Keskiviikkona oli soittoaika lääkärille, yhdeltä siivosin, kahdelta käytiin asioilla ja kolmelta kallonkutistajalla. Illalla kylään tuli #pulina-kanavalaisia, joista Marko oli tullut Kuopiosta asti. Markon lisäksi kylässä oli hekez, Niffu, PassengeR ja Hupakko. Siinähän se ilta valui mukavasti ohi. Kiitämme Markoa aidosta kuopijolaisesta ahvenkalakukosta! On muuten parempaa kuin tuo lohikukko.

Torstaina oli Lotan kontrollikäynti lastentautien poliklinikalla. Kaikki oli kunnossa. Hieman pelotti se yksikorviksinen iso mieshoitaja, joka leikki Lotan kanssa ja samalla testaili pikkuisen kropan rakennetta. Tuli jotenkin ahdistava olo kun vieras iso mies leikki pienen tyttäreni kanssa. Kuulemma hartijoissa jotain pientä, mutta ei vakavaa. Tuli mieleen sama vika mikä itselläni oli joskus peruskoulun aikaan, toinen olkapää alempana kuin toinen. Lotta vierasti hirveästi jokaista. Hetken aikaa oli rauhassa miehen sylissä, mutta heti kun näki hänen kasvonsa niin suupielet vääntyivät alaspäin. Pian päästiin kuitenkin lähtemään.

Geenitutkimuksen tuloksia ei ole vielä tullut, joten emme vielä saaneet tietää täyttä terveydentilaa. Koska kuulemma vauvasta ei voi vielä suoraan sanoa onko näkö ja kuulo kunnossa, sillä ne ovat vielä niin paljon kehityksen alla. Tähän asti on kyllä tuntunut siltä että Lotalla ei ole usherin syndroomaa kuten äidillään. Ja vaikka olisikin, ei se meidän elämää haittaisi. Kaksikielinen perhe kun ollaan joka tapauksessa. Vieläkin vähän huvittaa ja kummastuttaa Veeran mummin kauhistelu siitä kun puhelimessa sanoin ”että eipä tuo nyt niin paljoa haitt.-””Älä sano! Haittaa se!”, huusi keskeyttäen lauseeni. Vanhat ihmiset tuppaavat tekemään tällaisista asioista ison numeron.

Keskiviikkoyönä muuten kävin hakemassa läheisestä limuautomaatista batterya ja näin kahden kuuron miehen viittovan. Rupesin ihan huvikseni juttelemaan heille. Olin yllättynyt miten hyväksi kommunikaatiotaitoni ovat kehittyneet viittomakielessä. Kysyin heiltä miten menee (kuurolta on vähän hölmö kysyä ”mitä kuuluu”, vaikka sitäkin käytetään melko paljon) ja kerroin että vaimoni on kuuro ja että tunnetko Veeraa. Sanoi tietävänsä tyypin Oulusta, esitteli itsensä Joonakseksi. Olivat menossa Passioniin. Nyt myöhemmin kuulin Veeran kaverilta Katjalta että kuuroja käy Passionissa melko usein. Tuli vain hirmu hyvä mieli siitä keskustelusta, vaikka se jäi lyhyeksi kun toinen ei-niin-innostunut kaveri lähti kävelemään eteenpäin ja hemmo joutui kirimään sitä kiinni ettei jäisi pois kelkasta. Kotimatkan olin hymyssä suin.

Eilen perjantaina Pitkälle lauantain puolella tapasin Maken pitkästä aikaa kunnolla tuossa keskustassa. Rupattelimme ihan kaikesta. Käveltiin Aren aukiolle rupatellen ja jäätiin sinne hetkeksi istumaan, kunnes meille tuli juttelemaan ukko jota epäilin noin nelikymppiseksi. Umpihumalainen ukko näytti aluksi uhkaavalta, mutta osoittautuikin todella leppoisaksi kaveriksi. Sanoi olevansa 61. Juteltiin hevimetallin pioneereista ja hän oli yllättynyt miten paljon tiesin metallin historiasta, vaikka olin häntä 40 vuotta nuorempi. Voi kun olisi itsekin saanut elää ne metallimusiikin kehityksen ajat. Katsoin tässä hiljattain muuten Heavy Metal: Louder than Lifen, jonka takia tiesin vieläkin enemmän yksityiskohtia. Puheenaiheet keskittyivät Iron Maidenin, Deep Purplen, Led Zeppelinin, Venomin ym. kulta-aikaan. Tunsin itseni niin kovin nuoreksi, mutta samalla sivistyneeksi.

Vanha mies suri ystävänsä kuolemaa ja oli sen takia juonut humalat. Hänen ystävänsä oli Keskisuomalaisessa piirtänyt sarjakuvapiirtäjä, jonka nimen nyt yht’äkkiä unohdin. Olisiko ollut Rami tai jotain, kuka muistaa? Itsehän en kyseistä lehteä lue – ei ole varaa. On muuten hassua kyllä että kyseinen mies ei varmasti muuten olisi tullut juttelemaan, mutta kun satuimme olemaan siinä paikassa siihen aikaan ja hänen päähänpistonsa tuloksena olimme kaivattua juttuseuraa. Mies sanoi ilahtuneensa siitä että sai puhua. Tuli ihan naurettuakin ja paljon oli yhteistä puhuttavaa – vaikka mies olisi voinut olla pappani. Rupattelutuokio päättyi siihen kun hänen taksinsa saapui ja toivotimme Maken kanssa miehelle jaksamista.

Olen yllättänyt itseni viime aikoina, sillä en koskaan kuvitellut olevani näin sosiaalinen. Juttua riittää aina kun näkee kavereita. Vähän liikaakin, sillä joskus hermostun jopa itseeni. Joinakin päivinä taas on totaalinen ihmisviha, mikä ei liity millään tavaa kavereiden persoonaan, vaan vika on enemmänkin omassa päässä. Sellainen yleinen olo että ei halua nähdä ketään koko päivänä, vaan haluaa mieluummin olla omissa oloissaan. Pitäähän niitä omiakin päiviä olla. Sellainen päivä oli torstaina. Juuri silloin kun ei huvittanut nähdä ketään, eräs kaveri rimputtaa ovikelloa. En päästänyt sisään. En pidä jos ihminen ei ilmoita tulostaan mitenkään, vaan suoraan tunkee kylään.

Tästähän tuli taas odotettua pidempi päiväkirjamerkintä. Paljon on sattunut ja tapahtunut. Tädin luokse piti mennä nyt viikonloppuna, mutta taidamme pitää pari rauhoittumispäivää. Jospa sitten ensi viikolla, ellei toinen uusi serkkuni satu syntymään juuri samaan aikaan. Kuumat kesäpäivät ovat jälleen täällä, mutta en yhtään pahastu pienistä isoistakaan sadekuuroista. In fact: I’m singing in the rain, what a glorious feeling!

Kuva Roni Laukkarisesta

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 32-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Twitter, leffat ja erikoisoluet lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää

Reaktiot

Vaadittu kenttä

 

1 kommentti

  1. illegalll

    Kiva kuulla ett on mennyt paremmin. : )