Positiivisuushaaste, eli haaste olla positiivinen – ajatuksen virtaa elämästä ja kuolemasta

Kirjoittanut . Liittyy aiheisiin , , , , , , , , .

Arkistomatskua

Otathan huomioon, että tämä on yli 4 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 26-vuotias.

Törmäsin tänään vanhaan ystävääni Natteen, joka on myös nuori yrittäjä ja tekee vastaavan alan hommia kuin minäkin. Tutustuimme ensimmäistä kertaa jo joskus aivan pienenä, pienet kun piirit ovat Jyväskylässä. Juttelimme jaksamisesta, yleisiä kuulumisia, sekä intohimostamme: työstämme fronttikoodarina. Jäädessäni suustani kiinni ja jatkettuani ostoksia, tuo juttutuokio pisti jotenkin miettimään. Ei sillä, ettenkö eläisi pääni sisällä aina, olenhan aina ollut ajattelija, niitä ajatuksia on vain tullut kirjoitettua vähemmän ylös.

Olkoon tämä viime aikoina netissä kiertänyt positiivisuushaaste vaikka sitten, jos ei muuta. Nimenomaan haaste olla positiivinen. Yritetään.

Me suomalaiset sanomme usein törmätessä että pitäisi nähdä usein. Tätä australian sukulaiseni kritisoivat rankalla kädellä, koska sielläpäin etenkin sukulaiset näkevät säännöllisesti toisiaan. Suomessa ”pitäisi nähdä” on vähän kuin jenkkien ”see you later” – kukaan ei oikeasti tapaa ketään ei-niin-tuttuja, tai edes läheisimpiäkään.

Moni meistä suomalaisista varmasti haluaakin tavata enemmän ihmisiä, mutta kulttuuri jotenkin estää. Kaikki ovat aina niin kiireisiä. Vetoan siihen lähes aina itsekin. Minulla on ajoittain tietynlaista ihmisfobiaa vieläkin tallella, mutta sitten kun otan itseäni niskasta kiinni ja lähden tapaamaan ihmisiä, huomaan kyseessä olleen se sama iänikuinen suomalainen asennevamma – ihmisiä on kiva tavata! Toisaalta, tykkään myös yksinolosta ja tosi usein pitkään painetun työviikon jälkeen haluan vain ”olla”, kotona, perheen parissa. Kuurosokea vaimoni myös tarvitsee minua usein ja olen mieluusti hänen tykönä varsinkin silloin kun hänellä on vaikeaa.

tEREUy1vSfuSu8LzTop3_IMG_2538

Toinen pysähdys tuli suihkussa ollessani. Suihkuhetkistäni suurin osa on ajattelua ja vain pieni osa peseytymistä. En tiedä kuinka yleistä tämä on, mutta minulle yksin suihkussa käyminen on äärimmäisen terapeuttista. Sauna vielä parempaa terapiaa. Suihkussa ajatukset juoksevat kaikista parhaiten ja nyt oli tultava kirjoittamaan välittömästi kun flow on vielä päällä.

En ole syönyt tänään taas mitään sitten lounaan. Lounaalla söin lihapiirakkaa evääksi ja juotavan jogurtin. Sen lisäksi olen juonut lasin vettä. En syö koskaan aamupalaa, enkä välipaloja. Useimmiten syön päivän aikana enemmän tai vähemmän täyttävän lounaan ja seuraavan kerran klo 22-02 välissä. Näin on ollut yli kymmenen vuotta. Ei kovin terveellistä?

Toinen on selkä. Se on jo niin jumissa, että en edes noteeraa muulloin kuin kumartuessa tai lasta nostaessa, jolloin joskus saattaa rusahtaa ja loppuilta pahimmassa tapauksessa menee pitkällään loppuilta. Näitä tilanteita ei onneksi tule kuin tiheimmillään kerran kuukaudessa, mutta melko hälyttävää kun olen vasta 25-vuotias. Pitäisi taas tehdä asialle jotain. Pitäisi ja pitäisi.

Oma pääkoppa toimii kohtuullisen hyvin, mitä nyt pientä yleistä ahdistusta joka juuri ei liity mihinkään arkipäivän tilanteeseen. Saattaa usein liittyä fyysisiinkin juttuihin, sillä psykosomaattiset oireilut ovat usein kytköksissä fyysisiin ongelmiin ja päin vastoin. Hierojalla voisi taas käydä.

Vuoden aikana on taas sattunut ja tapahtunut vähän liikaakin. Varsinkin vähän ikävempiä juttuja. Lähipiirissä on kuollut ihmisiä puolen vuoden aikana ihan tarpeeksi, etenkin minua nuorempia. Olen itsekin vasta nykyään alkanut tajuamaan miten katoavaista tämä kaikki on. Siksi pitäisi aina muistaa kysyä itseltään olenko onnellinen? Jos vastaus on kielteinen tai epävarma, seuraavaksi täytyy miettiä mitä pitää muuttaa. Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä elämässä usein vain ajautuu johonkin. Silti moneen asiaan voi vaikuttaa. Tee sitä mikä tekee sinut onnelliseksi.

QAdTsSj8TOOWzlyLn3Rg_14248396556_aefcd9a926_o (1)

Sukuni on hajallaan, eikä omaa mummolaakaan ole ollut vuosikausiin. Ihmiset eronneet toisistaan tai kylmiä toisilleen, eikä lapsillammekaan tule olemaan koskaan mummolaa, jossa molemmat isovanhemmat olisivat yhdessä tai läheisiä, rauhaisesta omakotitalosta tai mökistä puhumattakaan. Siksi oman rakkaimman papan ikävä valtaa ehkä eniten silloin kun läheisiä ihmisiä oman vaimon ja lasten lisäksi ei kovin usein pyöri ympärillä. Sitä ei silloin varhaisteini-iässä osannut vielä ymmärtää, mutta sittemmin muistaa paljonkin hyviä hetkiä. Sitä ei silloin osannut ajatellakaan, eikä oikein arvostaakaan, mutta nautin niistä hetkistä mitä papan kanssa sain viettää. Isän isäni Eino oli ainoa läheisin mitä minulla oli.

Nauhoitin ala-asteen koulutyönä kasetille tehtävän, jossa haastattelin isän isääni. Isäni oli sen onneksi ottanut talteen digitaalisessakin muodossa ja sain sen taas hiljattain kun sitä häneltä pyysin, oli omista arkistoistani kadonnut. Joskus pidin nauhoitusta nolona, varsinkin kun veljeni piruilivat siitä pidempään. Nykyään osaan sitä arvostaa, se on pala menneisyyttä ja pappani ääni tuo muistoja mieleen. En muista huonoja hetkiä papan kanssa, olisiko niitä ollutkaan yhtään.

Kukaan ei halua miettiä kuolemaa, tai puhua ikävistä asioista, mutta se on mielestäni meillä suomalaisilla harmillinen asia. Pelkässä vellomisessa monet eivät näe hyötyä, mutta näistäkin asioista pitäisi osata puhua. Puhuminen auttaa aina, sanon usein. Itse osaan jotenkin kaiken koettelemuksen, masennuksen, haasteiden, epätoivon ja selviämisen jälkeen kääntää ikävät asiat voitoksi. Ei ole mitään niin ikävää, etteikö siitä pystyisi keskustelemaan. Vai onko?

4ALUVYYlQLC004zkGhd9_Sunset at Windermere

Miksi kuolema on pyörinyt mielessä, siihen on monta vastausta. Edellä ohimennen mainitsemani lähipiirin tapaukset puolen vuoden sisään (niin sukulaisien kuin kaveripiirinkin joukossa, nimeltä ja iältä mainitsematta niin lapsia kuin aikuisiakin), sekä esimerkiksi tänään lehdessä julkaistu juttu erään kaverin tunteman nuoren naisen menetys äkilliseen sairaskohtaukseen ja pitkään ylöskatsomani web-kehittäjän Eric Meyerin 6-vuotias tytär.

Kuolemasta ajattelen nykyään niin, että tuskin meitä ennen lähteneetkään toivovat, että jäisimme paikallemme. Surra täytyy, mutta muistetaan ihmistä ja vaalitaan hyviä asioita ja keskitytään siihen mikä tekee meistä taas onnellisen. Asiat eivät ole mustavalkosia, eivätkä helppoja, mutta ainakin voin yrittää. Asenne, positiivisuus, hetkessä eläminen, kuolevaisuuden hyväksyminen ja ei pian kuolemakaan enää pelota niin paljon. Muistutan itseäni, että luen tämän sitten kun koen menetyksen ja lyön itseäni turpaan.

Minulla oli kylmät välit isääni ja pelkäsin häntä, olin masentunut, yksinäinen ja pohjalla, työtön ja rahaton, kävin ruokajonossa, lukkiuduin usein kotiini, päiväni olivat harmaita ja elottomia, porukkaa on poistunut ympäriltä ja joskus kävi mielessä itselläkin. Nyt olen yrittäjä, kahden lapsen isä, minulla on minua ymmärtävä rakas ystävä ja vaimo aina vierellä, hauska ja viihtyisä työ, hyviä kavereita ja parhaimmat välit isääni kuin koskaan aiemmin. En ole ollut masentunutkaan vuosiin. Ei olisi voinut paremmin mennä, vaikka matka onkin vielä alussa. Neljännesvuosisata eletty ja arvostan jokaista päivääni täällä.

Menipäs diipiksi shitiksi, kuten sanotaan, mutta se oli kai tällä kertaa tarkoitus. En tiedä miten positiivista tämä loppujen lopuksi oli, mutta ainakin ajatuksen virtaa, ei sen vähempää, eikä enempää.

Päiväni ovat täynnä vilskettä ja kalenterit buukattua, joskus on sekava olo ja enimmäkseen pää pilvissä. Kaikki ei mene aina putkeen, eikä tarvitsekaan mennä. Mutta olen onnellinen, ja se on tärkeintä. Ole sinäkin, tai yritä ainakin keskittyä hyvään.

Kuva Roni Laukkarisesta

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 30-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä itse perustamassaan digitoimistossa ja SaaS-palvelua kehittävässä startupissa, verkkosivujen tekijä, sosiaalisen median asiantuntija ja koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Suurin osa päivästä kuluu hevimusiikin ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Twitter, leffat ja erikoisoluet lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää

Reaktiot

Vaadittu kenttä

 

4 kommenttia

  1. Pinatapai

    No, liekö kuolemasta puhuminen erityisen positiivista, mutta toisaalta oman ja läheisten kuolevaisuutta pitäisi joskus miettiä, eikä työntää siihen viittaavat ajatukset pois mielestään. Elämää ja läheisiäänkin arvostaa enemmän, kun tajuaa ettei elämä oikeasti kestä ikuisesti. Läheisistä irtipäästäminen on helpompaa jos heidän kuolevaisuuden on kohdannut ja hyväksynyt etukäteen. Tai ainakin näin on väitetty, suruahan se ei poista, mutta ehkä lievittää…

    Onnellisuudesta voisi muistaa myös ettei aina minkään tarvitse muuttua elämässä, ainoastaan oman asenteen sitä kohtaan. Tietysti jos jotain pitää elämässä muuttaa, niin se pitää muuttaa, mutta jos ajattelee aina vain että ”olen onnellinen sitten kun sitä ja tätä” ei ehkä koskaan tule onnelliseksi. :)

  2. Rolle

    Tämä olikin haaste olla positiivinen, otin nimittäin positiivisuushaasteeseen hieman erilaisen näkökulman. Hyvä pointti, aina asiat eivät ole muutettavia, vaan joskus on korjattavaa myös asenteissa.

  3. Pinatapai

    Niin, onhan se tietysti positiivista että asioita voi jollakin tapaa usein muuttaa, eikä tarvitse alistua huonoon elämäntilanteeseen. Kyllä tuo hyvä kirjoitus oli…

  4. Rolle

    Kiitos kehusta! :-)