”Venäjä on julistanut sodan Ukrainaa vastaan”, kuulen ensimmäisenä tietoisuuden tulviessa ajatuskoppaani. En ole vielä edes avannut silmiäni, mutta älytelevisio on käynnistynyt älykkään herätyksen triggeröimänä. Tällä kertaa en ole herännyt kevyen unen aikaan, joten herään keskellä kriittistä unisykliä. Mietin, olenko hereillä vai unessa? Sota? Missä?

Piristyn onneksi nopeasti ulos lähdettyäni. Kuuntelen Moisiota radiosta samalla kun otan juoksuaskelia. Tuuli meinaa heittää kumoon. Naamaan piiskaa vettä ja loskaa vuoron perään. Onpa ikävä aamulenkkikeli. Tulisi jo kesä, olisi lenkit helpompia.

Työpäivä on tehokas. Välissä poika ja tytär tulevat koulusta kotiin, mutta minulla on flow-tila päällä. Juuri ja juuri muistan koulun Teams-palaverin. Pojalla on ikätasollaan monia haasteita koulunkäynnissä ja nyt mietitään toisen luokan uudelleen käymistä. Mikäs siinä.

Kello onkin yht’äkkiä viisi. Olen saanut paljon aikaan. Air-blocks saa uuden version. Loistava työpäivä. Olen juuri lopettamassa hommat, kun huomaan, että koodatessani helpdesk on täyttynyt tiketeistä. Hoidan vastaukset konekiväärin lailla ja riennän saunaan.

Saunan lauteilla pohdin, että menipäs päivä taas nopeasti. Mietin, että tätäkö tämä on? Toisaalta, minulle tämä kelpaa. Tämä on intohimoni, eli osaamiseni ja mielenkiinnon kohteeni ydin. Töissäni pääsen suunnittelemaan, ideoimaan, oivaltamaan, kehittymään ja tekemään. Ei ole parempaa. Työ, joka ei tunnu ”raskaalta” edes hankalina päivinä. Tämä on minun juttuni, kruununjalokiveni, elämäntyöni. Vielä ajan saatossa pientä viilausta rooleihin ja tekemisen määrään, niin kaikki menee paremmin kuin hyvin.

Toki toivon, että päivät eivät aina venyisi iltakuuteen. Haluaisin muuttaa kaikki kymmenen tunnin työpäivät viisituntisiksi. Mutta ei ne tunnit, vaan tekemisen ilo. Siihen asti kun unohdan ajan kulun ja jaksan siitäkin huolimatta, kaikki on hyvin. Kahvin ja unen määrä tasapainoon ja hyvä tulee.

En minä oikeastaan edes kaipaa muuta. Kaikista eniten ”töissä” rakastan bashia, SCSS:ää, rahaa, kirjoittamista, liiketoimintaa, työkaluja, suunnittelua, workflowta ja auttamista – kaikkia näitä pääsen tekemään, joka päivä. Olen päässyt hyvään lokeroon elämässäni.

Nyt on mentävä takaisin löylyihin. Kyllä muuten maistuu.

Pesen hampaita. Kello on puoli yksi yöllä. Kauhukseni huomaan, että olen unohtanut painaa Julkaista-nappia. Jotta hyvä kirjoittamisputki ei katkeaisi, päätän ajastaa kirjoituksen vielä keskiviikon puolelle. Eikös se niin ole, että päivä vaihtuu vasta sitten kun menee nukkumaan?

En tiedä miten tässä näin kävi. Päivä on ollut täynnä tekemistä, mutta ei mielestäni mitenkään tavallista hektisempi. Työpäivä on ollut erityisen tuottava uudella Todoist + Sunsama-yhdistelmällä. Aion kirjoittaa tästä myöhemmin pidemmän, ”oikean” blogikirjoituksen, mutta voin jo nyt paljastaa, että tapa tehostaa tuottavuutta on kuin David Lykhemin ja Rick Pastoorin menetelmien välimalli.

Nyt joutaa nukkumaan. Unet jäävät taas liian vähiin. Miten menikin valvomiseksi taas. Kierroksilla…

Lunta on satanut yöllä. Pääsen hädintuskin eteenpäin rantaraitilla. Aamulenkistä kehkeytyy enemmänkin aamutarpominen. Lukuvuorossa GRIP – The Art of Working Smart, josta on tullut myös suomenkielinen käännös Grip. Miten hallitset viikkoasi, vuottasi, elämääsi. Aihepiiriltään sellainen kirja, jonka olisin voinut kirjoittaa itsekin. Äärimmäisen kiinnostavaa asiaa. Hienosäädän viikkoagendaani kirjan pohjalta, vaikka vasta neljäsosa on luettuna.

Toimistolla tehtävä ratkeaa yksi kerrallaan. Iltapäivällä vastaan tulee kiperä bugi, jonka ratkomiseen pyydän Timin avuksi. Raavimme yhtä aikaa pääkoppaamme yhteensä noin kaksi tuntia. Lopulta ongelma selviää. Kerrankin bugi ei ollut omassa koodissa, vaan liittyi konfliktiin ulkopuolelta tulevan JavaScript-kirjaston kanssa.

Aina kun katson kelloa, se on harpannut kolme tuntia eteenpäin.

Elämää aikakoneessa.

Maksettuani otan ostokset hihnalta ja lähden kävelemään poispäin. Minut pysäyttää pitkä hintelä keski-ikäinen mies, jolla on urheilulliset vaatteet ja vaaleansininen halpismaski kasvoillaan siten, että vain suuosa on peitetty. Otan kuulokkeen pois. Äänikirja ylisuorittamisesta jatkaa papatustaan tuplanopeudella oikeassa korvassani. Mies sopertaa jostain urheilutoimittajista ja keskitysleireistä. Kuulemma mediassa on puhuttu vuosia siitä, että suomalaisiakin urheilijoita lähetetään saksalaisille keskitysleireille.

”Kiitos tiedosta”, totean ja jatkan kävelyä, mutta mies kävelee perässä. Höyrypään tarinatuokio jatkuu. En tiedä pitäisikö olla otettu siitä, että mies ilmeisesti ajattelee minun olevan jonkin sortin urheilija. Hänellä on urheiluvaatteet päällä ja minäkin satun käyttämään lenkkeilytakkiani. Ehkä en tee tämän enempää johtopäätöksiä, sillä miehen jutut ovat aivan hulluja. Taisi poloisella jäädä aamulääkkeet ottamatta.

Vaihdan suuntaa ja mies jatkaa eri suuntaan, mutta todeten vielä voimakkaasti perääni: ”Keskitysleirit, ne ne vasta ovat!”.

Työpäivä on sujunut hienosti. Päivä osoittautui liiketoiminnan kehitys- ja asiakaspalvelukeskeiseksi, mutta maanantait saavat olla joskus tällaisia. Mukava kuulla pitkästä aikaa työkavereiden pieruhuumoria livenä, kun viime viikon olin enimmäkseen koronaevakossa.

Väsymyksen määrä maanantaina puoli seitsemältä illalla on vakio. Mutta tästä se taas lähtee.

Älykäs herätys herättää 5:35. Katson unisin silmin kun tekniikka avaa television automaattisesti TV5:lle. Kampean itseni sängystä ylös, pesen hampaat, valmistan perinteisen aamiaiseni eli jogurttia, marjoja ja mansikka-kaakao-granolaa, kyytipojaksi artesaanikahvia Jura-keittimestä.

Matsi alkaa. Jaksan seurata ensimmäisen kuivahkon erän ja sitten alkaa taas väsyttämään. Yksi kahvikupillinen ei hirveästi auta, joten torkun läpi toisen erän. Kun peli päättyy ja Suomi voittaa, sammutan television ja jatkan unia.

Avaan silmät puolen päivän kieppeillä. Selaan uutiset, siellä on näemmä kansanjuhlat käynnissä.

Jotenkin hyvä fiilis ollut tänään. Saadaan viiden hengen Overwatch-tiimi kasaan ja pelit sujuvat hyvin.

Reddittiä, musiikin kuuntelua, oleilua. Simo Salmisen elämäkerta pian luettu. En mieti nyt huomista. Nyt on nyt. Kohta kahvia ja lisää rentoilua.

Tässä kohtaa déjà vu. Huomaan kirjoittaneeni täysin samalla otsikolla ”Carpe diem” ja samalla artikkelikuvalla itsenäisyyspäivänä 2021. Mitäpä väliä tuolla… Ihminen on omien tapojensa orja. Erona kuitenkin, että tuona päivänä ahdisti. Tänään ahdistus on kerrankin loistanut poissaolollaan. Ei pilata tätä.

Tämä on sitä aitoa palautumista.