Katson maitovaahtoon muotoutunutta sydänkuviota mokkalattessani. Sitten poraudun pääni sisään. Tämä hetki. Miltä se oikein tuntuu? Mieleeni tulvii saksalaisen fyysikon Sabine Hossenfelderin Albert Einsteinin oppeja mukailevat sanat videolta, jolla hän selittää, että kvanttimekaniikan vuoksi kuolleet läheisemme ovat itse asiassa yhä elossa heidän näkökulmastaan, kun kerran kaikki hetket aika-avaruudessa ovat jonkun nykyhetkiä. On jotenkin lohduttava ajatus, että isäni näkökulmasta hän on elossa, omassa nykyhetkessään. Tiedän, aivot nyrjäyttävää kamaa. Mutta onko tämä todella ”tämä hetki”, kun tätäkin lukiessa se hetki, josta hetki sitten puhuin, meni jo?

Tiedän kuitenkin, että tervettä on keskittyä omaan perspektiiviinsä ja omaan nykyhetkeensä, se on ainoa minkä voimme todentuntuisesti sanoa olevan ”tässä”.

Seuraavassa hetkessä olemme ruokakaupan kalaostoksilla. Ihmisiä on sopivasti liikenteessä hoitamassa viime hetken ruokaostoksia. Loimutettua lohta kilo koriin ja kotia kohti. Äiti soittaa matkalla. Puhelumme venyy parituntiseksi. Diipiksi menee aiheet taas, mutta se ei haittaa yhtään. Sentään ei ahdista ainakaan liikaa. Höpöttely vapauttaa. Aasinsillan kautta tulee puheeksi Jannen artikkeli ja unirytmi. Jostain syystä olen pitänyt äitiäni aamuvirkkuna, mutta hän kertoo aina olleensa iltavirkku. Selvisipä tämäkin.

On tämä joulunaika niin mukavaa. Seuraavaksi korkkaan konvehtirasian.

Aikaisemmat vuoden viimeiset työpäivät ovat kuluneet enemmän tai vähemmän työn touhussa lähes iltaa myöten. Pari vuotta sitten jopa jouluaattona stressasi jokin työasia. En enää muista mikä, mutta töihin se liittyi. Vuosi sitten tein myös viimeisenä työpäivänä iltakuuteen asti hommia. Tänään ei tarvinnut. Töiden lopettelu kolmen ja neljän välissä ja todella hyvä fiilis. Kaikki tehtynä ja hyvä tilanne uutta vuotta ajatellen. Nyt on väkeä tekemässäkin, yksitoista. Joulusomepäivityksen uutiskirjeeseen tulee typo, jonka huomaan vasta lähetettyäni, ja Instagram-päivityksestä leikkaantuu Henrin pää… hups. Enpä jaksa stressata. Pikkujuttuja isossa kuvassa. Olen vain ihminen minäkin.

Töiden jälkeen jouluostoksille. Kohtalon ivaa, että koko ajan meinaa tulla lunta tupaan kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti, mutta selviän ostoksista ilman suurempaa paniikkia. Hamstraan hieman liikaa jouluruokia ja jouluherkkuja, mutta jospa nyt kerran vuodessa. On ihanaa, kun ei tarvitse laskeskella rahojaan. Kolmea erilaista lihaa ja useampaa lajia suklaata, kuin mikäkin porvari.

Myräkkä yltyy yltymistään, joten tilaan taksin. Ylellisyys tuntuu hyvältä. Tähän on varaa ja olen ansainnut tämän kaiken.

Mahtava tunne olla lomalla. Nyt saa levätä.

PS. Jannen kirjoitus riemastutti tänään. Aion koittaa ensi vuodelle omaa rytmiäni myös arkeen. Uni toimii parhaiten jossain 01-09 välillä.

Jostain syystä työpäivät ovat nyt vähintään 9-18, eli yhdeksän tunnin päiviä. Minkäs sille mahtaa, kun tekemistä riittää ja menee ajantaju. Työnarkomaani-yrittäjän ammattitauti.

Päätän silläkin uhalla lähteä salille, vaikka venyy illan puolelle. Seitsemän kilometrin virtuaalilenkki riittää, niin ei mene överiksi. Liian myöhäinen ateria, vähän telkkaria ja tässä ollaan. Kello on puoli kaksitoista, on aika sammuttaa koneet. Katsotaan pysähtyykö koneisto sammutusyrityksestä huolimatta…