Olen yrittänyt kirjoittaa tätä lokia jo tovin. Ei onnistu. Torstait ovat aina vaikeita. Kello on 23:51. Menen nukkumaan. Prkl.

Olisi mukavaa olla joskus toistamatta itseään, mutta näissä merkinnöissä on tämänkin kevään trendinä kaksi toistuvaa, keskeistä asiaa:

• Onpa kiire
• Menipäs koko päivä taas töissä
• Kylläpäs väsyttää

Töissä tapahtuu hyviä asioita, eikä ajankäyttö siellä haittaa. Välillä vain mietityttää, että onko juuri tämä päivä sellainen, jonka takana voisin seistä jos huomista ei jostain syystä tulisikaan. Vastaus on tänään ainakin, että ei ehkä olisi. Olisin halunnut tehdä ehkä jotain muutakin.

Teenpäs harjoituksen.

I would like you to write down three things or people you are grateful for. Don’t overthink it. Just three things or people or even places that come to mind. And write them down. Continue breathing deeply, as you complete your list.

And then I would like you to review each one individually. And as you do, you can visualize, or you can simply say: Thank you, thank you, thank you, as you receive this gift. Moving to each item on this list, and aknowledging and visualizing this gift on this day. And them moving on, once again, taking your journal and writing down three things or people you will be grateful for tomorrow. Without overhinking it, jot down people, things or even places that you will be grateful for tomorrow.

And once again, review each item individually…

Kirjoitan nämä tuohon alas. Kiitos päivästä. Nyt syön suklaalevyn.

Herään viideltä ilman kummempaa syytä. Elämä tuntuu taas kaaottiselta. Hankala rauhoittua. Kun aktiviteettilukemat ja HRV ovat hyviä, unipisteet vähäisempiä.

On hankala tiivistää päivän tapahtumia nyt. Väsyttää liikaa. Yritän huomenna uudestaan.

11 tuntia ja 35 minuuttia pötköllään ja silti kaikki älysormuksen mittarit punaisella. Positiivista on unen määrä (8 tuntia 28 minuuttia) ja syvän unen määrä (1h 44min eli 21% unesta), mutta muuten teknologia sanoo:

• Et ole levännyt tarpeeksi
• Rytmi on väärä
• REMiä on liian vähän
• Et ole palautunut treeneistä
• Makoiluaika ei ole ollut tehokasta

Kyllä minä sen tiedän. Eilen myös nautin hieman tahallani liikaa kofeiinia. Oli mukava pelata iltamyöhään Overwatchia, ainakin yli neljä tuntia.

Tänään on parempi päivä, mutta harmillisen pilvistä. Tulevan viikon työt on aikataulutettu. Jännittää ja ahdistaa, mutta ehkä tämä tästä.

Vähän huonompi päivä. Ahdistus ei meinaa pysyä kurissa millään. Musta möykky laajenee laajenemistaan ja on läsnä vielä kahvilassakin. Eihän rauhallisesta höpöttelystä mitään tule. Mieli ajaa synkkyyteen ja kaikki häivähdyskin optimismista on tiessään.

Veera muistuttaa, että tässä on edessä viimeinen kakkupala, koska ei voi tietää onko seuraavaa tulossa. Näin pitäisikin elää. Vaikka kuinka olen harjoitellut mindfulnessia, vielä on tähän hetkeen arjessa keskittyminen välillä hankalaa. Joku filosofeista sanoikin osuvasti, että tulevaisuus on vain sarja nykyhetkiä. Koskaan ei pitäisi miettiä liian kauas, sillä mitä kauemmas miettii, sitä epävarmempaa kaikki on.

Ahdistukseni tuntuu välillä samalta kuin kuin olisi rikkoutuneessa lentokoneessa, jota ei voisi enää mitenkään pelastaa. On vaikea keskittyä nykyhetkeen ja olla tyytyväinen tilanteeseen, kun ympärillä matkustajat itkevät ja huutavat, siivet ja molemmat moottorit ovat silminnähden tulessa ja lentokone on syöksykierteessä kohti maankamaraa ja vääjäämätöntä tuhoa ja kuolemaa. Kuinka tällaisessa tilanteessa rauhoitat itsesi ja sanot, ”minulla on vain tämä hetki”? Mitä hyötyä ja iloa tästä hetkestä on, kun tiedät pian kuolevasi kuitenkin?

Tiedän, se on se ahdistus, joka puhuu, ja tilanne on epärealistinen. En ole palavassa lentokoneessa. Olen turvassa ja kotona. Minuuttien sijaan minulla on päiviä, viikkoja, vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Tulevaan aikaan ei kannata tuudittautua, mutta aikaa minulla on, aikaa korjata asioita, aikaa rakentaa parempaa, aikaa suunnitella, aikaa uskoa hyvään.

Benjamin Ferencz sanoo kirjassaan, että pelko on hyvä asia. Silloin on jotain menetettävää. Pelko ohjaa taistelemaan sen puolesta, mitä rakastaa.

Kaivan esiin ohjeistukseni näiden tilanteiden varalle.

1. Mikä oikeastaan ahdistaa tässä asiassa? Mikä siinä pelottaa? Mikä on pahinta mitä voi tapahtua?
2. Voinko vaikuttaa tähän? Olenko vaikuttanut tähän? Voinko muuttaa asiaa?
3. Jos tämä olisi tapahtunut jollekin läheiselle ihmiselle, jota rakastan, mitä kertoisin hänelle? Miten hänen tulisi suhtautua asiaan?

Yleensä kohdan 1 jälkeen huomaan, että pahimmatkaan skenaariot eivät ole maailmanloppu. Minä en kuole, eikä kukaan muukaan. Aina löytyy vaihtoehtoja, pahimmassakin kiipelissä. Kohdan 2 jälkeen yleensä huomaan, että olen tehnyt voitavani ja juuri tänään en voi tehdä mitään. On päästettävä irti. Kohtaan 3 sanon: ”Älä stressaa tuosta. Hengitä. Vaihtoehtoja on. Olet tehnyt parhaasi, etkä juuri nyt voi tehdä muuta. Joten unohda hetkeksi koko juttu. Tee jotain kivaa.”

Ja minähän teen. Noudatan vihdoin omia neuvojani.

Viimeinen kakkupala. Ääntä kohti.