Koittaa helmikuu ja ei ole enää jokapäiväistä juoksurutiinia, joten on helpompi käyttää ylimääräinen aika työntekoon. Karkaa heti lapasesta. Toisaalta, paljon teknistä velkaa kirittävänä. Uusi release on ihan kohta valmis.

Maanantai on kiireinen. Pääsen auttelemaan vähän kaikkia. Toimistolla on paljon ihmisiä. Koodaamisen pariin pääsen vasta viideltä. Olen aamusta asti varautunut pitkään päivään. Ainakin tämä on tiedostettua.

Iltaseitsemältä hautaan pääni käsiini. Ajatus ei enää kulje, ei edes kofeiinin voimalla. Jollain ilveellä saan kuitenkin loput tehtävät maaliin.

Kotona poika on äkäinen. Ahdistus hiipii rintakehälle. Erityisherkkä reagointini ärsykkeisiin johtuu varmaan ravintovajeesta. Harmittaa, kun melatoniinikin jäi ottamatta. Olen yksi häröpallo nyt. Huomenna on tarkoitus viimeistellä kaikki tekeminen 10-18 välillä. Aion pitää suunnitelmastani kiinni.

Hyvä olo koostuu pyhästä kolminaisuudesta: uni, ravinto, liikunta. On harvinaista, että kaikki kolme ovat optimaalisia. Olen liikkunut paljon, mutta uni ja ravinto ovat välillä vähän siinä ja siinä. Kun lauantaina vetää puolimaratonin, syö ja nukkuu liian vähän, ei migeeenien pitäisi tulla yllätyksenä.

Sunnuntain rebound-migreeni lähtee lääkkeillä. Siis kivun osalta. Tilalla sekavuus ja huono olo.

Viikonloppu pysyy rentona, mutta videopelit saapi unohtaa. Huomenna uusi yritys.

PS. Julkaisin speed readerin.

Päivän saavutuksena puolimaraton pakkasessa (24.24km), joten vapautan itseni muilta uroteoilta, kuten päiväkirjan kirjoittamiselta.

Miten on taas perjantai? Viikko on ollut touhukas. Jostain syystä olen nukkunut joka yö alle kuusi tuntia, mutta se ei ole menoa haitannut. Edistyminen ei ole ollut ihan niin tehokasta kuin olisin toivonut, mutta toisaalta olen tottunut hakemaan tehokkuutta yli-inhimillisistä työtunneista. Nyt työskentelyajat ovat pysyneet aisoissa ja olen siitä iloinen.

Perjantaisin meillä on tapana mennä pojan kanssa karkkikauppaan. Vaikka hän on jo 12, minulle hän on pikkumies. Tällä kertaa sisko huitelee omia menojaan musiikkiharrastustensa parissa ja äitinsä on väsynyt, joten Manu lähtee yksinään matkaan. Harmi vaan, että hän ei lue viestiäni loppuun asti, en nimittäin ole vielä tehnyt viimeisejä committeja. Yritän soittaa perään, mutta hän on jättänyt puhelimen kotiin. Hieman jännittää tajuaako hän, että en pääse heti lähtemään.

Laitan läppärin kannen kiinni ajoissa ja kipaisen Candy Townille. Siellä poika odottaa. Pidän pienen lempeän saarnan siitä, että puhelin on oltava aina mukana, varsinkin jos lähtee yksinään kaupungille. Nämä tilanteet ovat aina vähän jännittäviä, en pidä vanhempana siitä että en saa minkäänlaista yhteyttä lapseeni. On hyvä olla valppaana.

Huomenna on viimeinen päivä tammikuuta ja juoksuhaasteen viimeinen päivä. Tarkoitus oli päästä lähemmäksi 150 kilometria ja juosta pitkä lenkki, kenties jopa puolimaraton, mutta päivän -20 asteen pakkaset eivät hieman houkuttele. Saatan silti olla niin hullu suomalainen, että lähden kuurapartana säntäilemään. Pari välikerrosta vaan, eiköhän se siitä.

Tänään on jotenkin hyvä fiilis. Ehkä se on rauhallisen etäpäivän tai aikaansaamisen ansiota. On myös ehkä keskivertoa vähemmän tullut kuikuiltua maailman uutisia ja sosiaalista mediaa.

Positiivinen pohjavire, kuten sanotaan.

Tänään(kään) ei yhtään kiinnostaisi kuntoilla. Mutta kun lenkkiä on vedetty 28 päivää putkeen joka päivä, jatketaan juoksemista… kaksi kilometriä riittää. Lauantaina ehkä vähän pidempi, kuukauden viimeisen kunniaksi.