Kirjoja: liikaa. Sarjoja: liikaa. Sivuprojekteja: liikaa. Kaikkea on, paitsi aikaa. Energiaa tänään onneksi riittää, pääsen edistämään montaakin asiaa, joita osaa voi stalkata GitHubistani, osaa ei. Pari bugikorjausta iPhone-appiini, pelien asennusta Arch Linuxille.

Iltaa kohden yritän estää kuin kellon lyömällä iskevän migreenikohtauksen nappaamalla klassisen kombon: ritsatriptaania + ibuprofeiinia + kofeiinia. Tämä tekee olostani hieman sekavan, mutta ainakaan ei kukaan poraa porakoneella aivoihin. Tämä siksi, koska en millään haluaisi lopettaa vapaa-ajan touhuiluja, kun on kerrankin hyvä flow.

Aivoissa hieman pätkii. Mutta se on sellaista. Ritsatriptaani aiheuttaa joskus aivosumun ja skippaa suoraan postdromeen. Lääkkellä on myös hyvin erilaisia sivuvaikutuksia, joskus aivoja rupee ”kutittelemaan”, joskus vasen käsi puutuu, joskus alkaa huimaamaan, joskus jotain muuta. Tällä kertaa näkökenttä ikään kuin ”zoomautuu” eteenpäin. Varsin epämiellyttävää, mutta kipua parempi olotila.

En tiennyt muuten, että migreenihuijarisyndrooma on oikea juttu. Minulla on sellainen. Jatkuvasti koitan ”sietää” migreeniä ja tuntuu, että olen feikannut koko migreenin, vaikka minulla on lääkärin diagnoosi migreenistä. Myös hirvittää, että otan vahvoja lääkkeitä turhaan ”terveenä”. Ehkä se on se kun 30 vuotta on ”tottunut” kärsimään, ei vieläkään osaa hyväksyä migreenikon identiteettiä, vaikka virallinen diagnoosi on ollut jo pari vuotta.

Kun kyse on näkymättömästä kivusta, niin mieli alkaa helposti kyseenalaistaa omaa kokemusta, varsinkin jos on muutenkin taipumusta analysoida asioita puhki tai tuntea syyllisyyttä siitä, ettei ole koko ajan täydessä iskussa.

Jotain hyvääkin: nukuin viime yönä yli 8 tuntia. Mutta migreeni ei katso sitä kuinka hyvin on levännyt. Ongelmaa ja syytä etsii aina ympäriltään; söinkö liian huonosti, oliko liikaa hiilihydraatteja, nukuinko katkonaisesti, liian vähän, liian paljon? unohdinko juoda tarpeeksi vettä? olivatko äänet liian kovalla? Mutta pitää muistaa, että migreeni voi tulla, vaikka tähden asennot olisivat millaiset. Migreeniin vaikuttaa niin moni asia, muunmuassa ilmanpaine ja sää, joihin ei itse pysty vaikuttamaan.

Hyvällä tuurilla tämä kipu tästä kaikkoaa. Aion jatkaa koodaamista.

Makaan mahallani hierontapöydällä ja katson pöydän reiästä lattiaan. Shamaani tutkailee selkärankaani ja vertailee jalkojani toisiinsa. ”Ihan C:n muotoinenhan se on”, hän toteaa. Viime kerralla oli ”ihan hirveä”. Pitäisi käydä useammin. Kyllähän tuo kroppa aika tukossa on. Varaamme saman tien ajan seuraavalle viikolle, ei tästä muuten mitään tule. Samalla saan kiellon juoksemiselle tänään. Voi ilmeisesti pahentaa tilannetta, jos lähtee heti repimään.

Pitkähkö työpäivä perjantaiksi, mutta proikkari-CTO:n elämä on sellaista. Työpäivän jälkeen ulos kävelemään, eli karkkikauppareissu pojan ja vaimon kanssa. Lotta huitelee jossain nuorten tapahtumissa. Elämä tuntuu ihan hyvältä.

En oikein tiedä miten voin. Perjantain päätteeksi tuntuu aina kuin olisi käynyt läpi maailmansodan ja romurallin. Väsyttää aikalailla. On kaiketi ihan mukavaa, kun pystyy käyttämään viikonloput hyödyksi, eli nauttimaan elämästä.

Pohdin vieläkin lähtisinkö katsomaan Akhlysia Steelfestiin. Liput myydään loppuun kohta. Pakko varmaan tehdä päätös pian.

Torstaipäivä on tarpeettoman vilkas. Projektinhallinnassa menee liikaa aikaa pelkkään kommunikointiin. Mutta tätä on yrittäjän elämä, ja nautin tästä. Kotona mattolenkki. Zwift on saapunut Apple Silicon -maceille ihan hiljattain, joten olen iloinen, kun ei tarvitse siirtää mattoa pöytäkoneeni eteen. Sykemittarin yhdistämisessä on hieman vaikeuksia, mutta BLE:n resettaaminen auttaa.

Mieliala on vähän kiikun kaakun. Arki onkin vähän sellaista itseään toistavaa looppia. Tietokoneita, koodia, tekoälyagentteja, palvelimia, ruokaa, mäihällä vähän unta, juoksemista, äänikirjoja. Lapsiakin ehtii moikata joskus, vaikka teinit ovatkin 24/7 lukkiutuneita huoneisiinsa.

Ahdistus meinaa puskea koko ajan pintaan ilman mitään järkevää syytä. Dopamiinitasot heittelevät. ”Aivan kuin joku olisi pielessä” -tyyppinen olo. Möykky ei ole onneksi vielä isommin vieraillut, vaan väijyy taka-alalla.

Taidan mennä lepäämään.

K niin kuin keskiviikko. K niin kuin kaaos. Sushilounas vaimon kanssa pitkästä aikaa. Muuten aika pirstaleinen päivä.

Tänään ei ole energiaa jaaritella enempää.

Mitähän sanottavaa tästä tiistaista olisi… somessa melko ahdistava meininki, Vapun natsikulkue vihastuttaa ja puhututtaa. Töissä sujuu hienosti, vaikka taloustilanne ja tulevaisuuden epävarmuus edelleen kummittelevat varjona mielen pimeissä nurkissa. Olen kuitenkin ottanut sellaisen asenteen, että teen tänään parhaani ja katsotaan huomisen kuviot huomenna. Olen yllättävän hyvin pystynyt keskittymään tähän päivään, yksi hetki kerrallaan. Ei aina tarvitse olla megalomaanisia tavoitteita, dataa tai unelmia. On jotekin vapauttavaa asennoitua niin, että ei ole mitään.

René Descartesillä oli hienoja ajatuksia hetkistä, tiedosta ja olemisesta. Hänen mukaansa aika koostuu erillisistä, toisistaan riippumattomista hetkistä. Se että olemassa olen nyt, tällä sekunnilla, ei millään tavalla takaa että olen olemassa seuraavalla hetkellä. Hetket eivät kausaalisesti seuraa toisiaan. Seuraava hetki ikään kuin luo uudelleen maailman ja minut, jotta olemassaolo jatkuu. Hetki on siis tavallaan itsenäinen yksikkö, ja ”äsken” oli oma erillinen hetkensä, ”nyt” on toinen.

Descartesin näkemys eroaa suositummasta aristoteelisesta ajatuksesta, jossa aika on ikään kuin jatkuvaa ja yhtenäistä, mutta minä olen viehtynyt Descartesin aikakäsitykseen. Siinä on järkeä. Koska huomista, seuraavaa hetkeä, tulevaa ja mennyttä ei ole olemassa. Enää. Tai vielä.

Siispä, seuraavaa hetkeä kohti, jos sellainen meille siunataan.