Arkistomatskua
Otathan huomioon, että tämä on yli 3 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 33-vuotias.
Tämä aihe ahdistaa sen verran, että siitä on pakko kirjoittaa. Olen kasvanut melko paksunahkaiseksi vuosien varrella eri asioihin, mutta välillä nykynetin ”henki” ahdistaa. Minua ei niinkään triggeröi perusnegatiivisuus aiheiden ympärillä, jotka eivät lähtökohtaisesti koske minun elämääni tai ole minulta pois, mutta silloin tällöin henkilöihin meneminen aiheuttaa mustaa möykkyä tuolla sisimmässä. Ja minun ahdistushäiriöni sattuu olemaan sellaista luokkaa, että ahdistus kestää päivätolkulla. Puhutaanpas siis hieman Internetin keskustelukulttuurista vuonna 2021.
Keskustelu Internetissä menee nykyään liikaa henkilöön. Ihmisten tulisi pyrkiä ottamaan huomioon erilaisia näkökantoja siten, ettei tarvitse hyökätä kenenkään kimppuun. Miksi asiallisesti keskusteleminen on meille niin vaikeaa? Arvostan keskusteluissa sitä, että pyritään ymmärtämään, että maailmassa on erilaisia näkökantoja ilman että jyrätään niitä heti omilla ”oikeammilla” mielipitellään. Silloin tällöin tulee sama fiilis kuin Tuomaksella:
Näin tuon kyseisen tweetin, jossa oli nostettu kuvankaappauksia Tuomaksen tweeteistä ja ilmaistu sitä kuinka raskas ihminen hän on. Olen myös vuosien varrella nähnyt paljon puhtaasti Enbusken kolumnien ”tulenarkojen” aiheiden synnyttämiä henkilöityneitä purkauksia somessa.
Viimeksi itselleni tuli rakkaudeton ja ahdistava olo silloin kun toin kantani esiin Twitterissä ja Instagramissa itselleni tärkeästä aiheesta, eli vammaisvähemmistöjen oikeuksista. Eräs tubettaja oli julkaissut videon, jossa hän esittää invalidia, jotta saa avustajan kanssa alennusta festarilipuista. Olen itse ollut kuurosokean vaimoni kanssa festareilla ja meitä on välillä epäilty kohtuuttomasti näissä tilanteissa, joten videon sisältö meni hieman tunteisiin. Kommentoin alkuperäistä tapausta seuraavasti suoraan videon kuvaajalle:
”Ei ihan mene ”kännissä ja läpällä” piikkiin se uusin video. Rikosten tehtailu ja vähemmistöjen polkeminen ei ole cool tai hauskaa.”
Tubettaja poisti pian videonsa (itse asiassa kaikki videonsa) ja vuorokautta myöhemmin julkaisi anteeksipyyntövideon. Vaikka mies oli paineen alla, hän sanoi ensimmäisenä ettei kerää videolla sääliä, pyysi suoraan anteeksi vammaisilta ja naisilta, kertoi tehneensä pahan virheen, ottavansa virheestä opiksi niin hyvin kuin pystyy. Tätä videota kommentoin mm. Twitterissä kehuvasti. Minusta anteeksipyyntö vaikutti vilpittömältä ja rehelliseltä ja siinä tuli kaikki oleelliset asiat esille. Se oli mielestäni hyvä startti. Mies olisi voinut jatkaa haitallista käytöstään ja olla ottamatta opiksi mistään.
Olen nähnyt paljon nonapogolyja nettikohujen yhteydessä (”anteeksi, jos pahoitin jonkun mielen”) ja niihin verrattuna tämä anteeksipyyntö oli näkemieni parhaimmistoa. Siksi yllätyin melkoisesti, kun jouduin muutaman vammaisaktivistin hyökkäyksen kohteeksi ilmeisesti pelkästään siitä, että annoin yhtään myötätuntoa tälle ihmiselle. Heidän mielestään anteeksipyyntö ei ollut vilpitön ja sillä käännettiin huomio tubettajaan itseensä, eikä se ollut riittävä. Perinteisesti moni lähti lyömään lyötyä. Väärin anteeksipyydetty, mulkku mikä mulkku, ikuisesti.
Kun sitten lähdin puolustamaan mielipidettäni toistamalla kantani, että väärin tehty, mutta oikein anteeksipyydetty, sain tästä lisää lokaa niskaani. Koko alkuperäinen kannanottoni kyseenalaistettiin, koska en itse ole vammainen. Kun puolustin itseäni vetoamalla, että aihe on minulle sydäntä lähellä, koska minulla on vammainen puoliso ja olen häntä avustanut, sain vastaukseksi: ”Sinulla ei vammaisen avustajana ole mitään asiaa tähän keskusteluun, kuten ei myöskään vammaisten vanhemmilla vammaisasioiden päättämiseen.” [sic]. Asia kunnossa. Minulla ei ilmeisestikään ole näiden nettirajanvartijoiden mielestä oikeutta olla Suomen kuurosokeat ry omaisjäsenenä kertomassa kokouksissa mielipiteitäni. Äänioikeuttahan minulla ei yhdistyksessä ole (koska en ole vammainen, vaan omaisjäsen), mutta en minä olisi mitään päätöksiä tekemässäkään, kuten tweettikeskusteluissakin toin ilmi. Ahdistavaksi väännöksi se kuitenkin meni ja poistin asialliset tweettini, jotta niiden nostamista ja vääristelyä ei jatkettaisi.
Internetissä on nykyään moninkertaisesti enemmän ihmisiä kuin silloin kun tämän touhun aloitin 90-luvun lopulla. Nettiä pitää ajatella kansojen sulatusuunina, sillä mielipiteitä ja temperamentteja on yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Löytyy aivan varmasti ihmisiä, jotka ovat täysin eri mieltä kuin sinä, eikä siinä ole mitään vikaa, päinvastoin. Olisipa tylsä maailma, jos kaikki olisivat samalla linjalla. Eri mieltä saa ja pitää olla. On kuitenkin harmillista, että niin monesti mennään henkilökohtaisuuksiin, ruvetaan kiusaamaan ja viedään keskustelu kokonaan pois itse aiheesta.
Ajattelin joskus nuorena ja naiivina, että minulla ei ole tarvetta katkaista keneenkään välejä tai blokata ketään blogeistani tai someprofiileistani. Mutta en jaksa ikäviä ihmisiä. Heidät kyllä tunnistaa siitä, että he eivät luovuta, he eivät halua ola ystävällisiä. Yleensä annan 2-3 uutta mahdollisuutta tilanteessa kuin tilanteessa korjata tilanne. Tämän jälkeen ei enää kiinnosta. Jostain syystä moni näistä tahoista tuovat itseään esille antirasisteina, feministeinä, aktivisteina tai jonkin muun lähtökohtaisesti hyvän asian kannattajina, mutta ovat silti niitä pahimpia muiden lokaan vetäjiä ja tahallaan väärinymmärtäjiä. On hirveän ahdistava se sävy mitä nykyään paljon näkee, jossa syyllistetään ja henkilöitetään muita lähtökohtaisesti hyvien aiheiden varjolla.
Tosielämässäni välit ovat menneet poikki yhden käden sormilla laskettavaan määrään ihmisiä. Twitterissä olen blokannut myöskin vain muutaman öyhöttäjän. Hirveästi ei ole siis tarvinnut bannivasaraa antaa ja vaikka herkkä olenkin, minun kanssani ei mene ”kerrasta poikki”. Olen aika pitkämielinen luonne loppupeleissä. Kuitenkin mitä enemmän kilometrejä tulee mittariin, sitä vähemmän jaksaa vääntää yhtään mistään.
Sivusin tätä samaista aihetta jo vuonna 2010 otsikolla ”Näkyvyys ja käyttäytyminen verkossa”, jossa toin esiin aikoja, jolloin mm. jouduin sulkemaan blogini kokonaan yleisöltä.
Nykyään osaan olla ajattelematta muiden ihmisten mielipiteitä. Provosoidun ja masennun melko helposti mielipiteistä, varsinkin niistä joiden kanssa en ole samaa mieltä ja niistä joita vastapuoli pitää absoluuttisena totuutena. Siksi jätänkin hyvin usein väittelyt väittelemättä ja ahdistavista asioista keskustelematta, jos toisella osapuolella ei ole minkäänlaista ymmärrystä minua kohtaan. Se ei ole asioiden kiertelyä tai välttelyä, vaan oman mielenterveyteni kannalta terveellisempää. Kallonkutistajanikin jaksaa toitottaa että kannattaa ihan suosiolla karsia elämästä asiat tai ajatukset pois jotka ahdistavat, eivätkä millään tapaa auta mihinkään suuntaan.
Näkyvyys ja käyttäytyminen verkossa, 22. heinäkuuta 2010.
On niin paljon helpompi olla hiljaa kuin vääntää asioista. Ahdistukseni takia en enää pysty jatkamaan ahdistavia keskusteluita kovin pitkään. Jos minut tai mielipiteeni jäävätään ulos, silloin jään mieluusti pois keskustelusta. Antaa paasaajien pauhata keskenään tai itseksensä.
Omassa someprofiilissa ja blogissa paras onkin kun voi moderoida asiat mitä haluaa nähdä. Ei kaikkea tarvitse jaksaa katsella. Tilanteesta voi poistua, myös Internetissä. Jos ”Kiitos mielipiteestäsi ja hyvää päivänjatkoa!” ei vastapuolelle riitä, mute tai block ja eteenpäin.
Nettikohujen triggeröivyyden yllättäessä hetken aikaa päätän olla vain kevyellä linjalla ja jakaa muiden juttuja, jotta en ainakaan itse joudu tulilinjalle. Mutta toisaalta mitä itua on olla edes olemassa, jos haluaa olla näkymätön ja olematon? Netti on itselleni yhtä tärkeä kuin tosielämä, joten ainoa vastaus on: Ole mitä olet, ylianalysoimatta vaikutuksia.
Joskus netissäolo ahdistaa, mutta kai se on vain sisäistettävä, että nykyään se kuuluu asiaan.
Voit kommentoida tätä tekstiä myös Twitterissä.
Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!
