Alavireisyyttä

Kirjoittanut . Liittyy aiheisiin , , , , , , , , , .

Arkistomatskua

Otathan huomioon, että tämä on yli 9 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 22-vuotias.

En ole kirjoitellut moneen päivään johtuen niistä tutuista vanhoista syistä: (1) väsymys, (2) jaksaminen, (3) masennus, (4) elokuvat. Viime lauantaisen paniikkikohtauksen myötä olen nyt harkinnut terapian aloittamista uudelleen. Viimeksi kävin kesällä ja asia jotenkin unohtui terapeutin jäädessä pitkälle kesälomalle. Pitkään ajattelin myös että olen ”tarpeeksi terve”, enkä tarvitse terapiaa. Mutta tosiasia on että joskus ulkopuoliselle puhuminen voi auttaa…

Terve mieli ei ole liian skeptinen, ei ajattele jatkuvasti huonouttaan, ei nuku puolet päivästä ja ole silti väsynyt, eikä jossittele jatkuvasti joka ikisestä asiasta. Terve ihminen tekee päätökset, eikä venytä niitä. Toisinaan minua ahdistaa päivittäin tulevat asiat ja tapaamiset, vaikka niihin olisi viikkotolkulla aikaa. Minulla on sosiaalisten tilanteiden pelkoa pitkään ennen varsinaisia tilanteita. Joskus ahdistaa ilman mitään varsinaista syytä.

...
Creative Commons License Kuva: r0bbit

Edelleen puuttuu rutiinit ja se tietty voima joka auttaa viemään asioita eteenpäin. Viihdyn liiankin hyvin neljän seinän sisällä ja koen siitäkin usein syyllisyyttä. En mielelläni tapaa ihmisiä, ellei ole ihan pakko. Keikat ja festarit ovat asia erikseen, niissä viihdyn kuin kotonani. Toisaalta niitäkin tulee todella harvoin ja niitäkin ennen ahdistaa… onhan kyseessä ”erilainen” tilanne, jossa on muita ihmisiä.

Jännä että monet suuret mastermindit kärsivät masennuksesta (kuten Picasso, Billy Joel, Vincent van Gogh, joista viimeksi mainittu teki itsemurhan parikymppisenä). Ikään kuin masennus olisi luovien ajattelijoiden sairaus. En puhu siis nyt itsestäni, ettäkö minä olisin jokin luova tai lahjakas ja kattia kanssa. Toisaalta minua on joskus sanottu monitaituriksi, sillä löytyyhän minusta web-suunnittelijan kykyjä, tietoteknillisiä kykyjä, kirjallista lahjakkuutta, musiikillisia kykyjä ja sainpa koulussakin aina kuviksesta kymppejä. Sittemmin en ole piirrellyt enkä maalaillut. Tietokoneharrastus vienyt enimmäksen ajan, aivan kuten isälläni.

Ehkä se on tämä järjetön aivokapasiteetti, ajattelukyky ja virikkeiden vähyys. Siitä sanonta ”ajattelijoiden sairaus” juontuu. Kun on aikaa ajatella niin jotenkin tekee oivalluksia elämästä. Että tässä elämässä ei olekaan mitään järkeä, muka.

Kuva Roni Laukkarisesta

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 30-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä itse perustamassaan digitoimistossa ja SaaS-palvelua kehittävässä startupissa, verkkosivujen tekijä, sosiaalisen median asiantuntija ja koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Suurin osa päivästä kuluu hevimusiikin ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Twitter, leffat ja erikoisoluet lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää

Reaktiot

Vaadittu kenttä

 

4 kommenttia

  1. fmatic

    Kiitos Rolle tästä merkinnästä. Sellainen johon pystyi samaistumaan niin täysin. Jopa hätkähdyttävän tuttua :) Usein mietin miten tätä pahaa oloa on nykymaailmassa näin paljon? Vaiettiinko näistä asioista aiemmin vai onko nykyinen maailman meno sellaista että herkemmin tuntevat ihmiset eivät vauhdissa yksinkertaisesti kestä? En tiedä…

    Terapia voisi olla sinulle hyvä asia jos aiemmin siitä on ollut positiivisia fiiliksiä? Oon huomannut, että se on aika vapauttavaa kun vastapäätä istuu joku joka aidosti kuuntelee no okei sille maksetaan siitä, mutta se kuuntelee ja osaa ehkä jotenkin saada niitä mielen solmuja auki.

    Tuokin on hienoa, että päästät niitä fiiliksiä ulos vaikkapa juuri näin kirjoittamalla ja ehkä jos jossain välissä on intoa niin vaikkapa piirtämällä tai säveltämällä.

    Tiedän nuo fiilikset ja ”syyllisen olon” kun on tunne ”ettei musta oo hemmetti mihinkään”. Pitäisi olla niin paljon ja kun ei välttämättä ole voimia mihinkään muuhun kuin lojumaan sohvalla alakuloisena ja surumielisenä ja oikeesti pitäis olla tehokas työntekijä, loistava isä ja herra ties mitä…

    Itselläni ollut rankka syksy. Vuosien ylisuorittaminen, riehuminen ja osallistuminen vaati rankalla kädellä veronsa. Ei ollut mitään muuta keinoa kuin pysähtyä ja onneksi ihmisen kroppa on kyllä niin nerokkaasti suunniteltu, että se ilmoittaa milloin mennään yli äärirajojen. Uupumus tuollaisen jälkeen on käsittämätön. Hitto edes viime kesälomasta muista kunnolla mitään ja kun siltä palasin duuniin olin yhtä väsynyt kuin lomalle jäädessäkin, mutta eihän sitä voinut heti luovuttaa vaan hammasta purren eteen päin ja päässä takoi: ”vittu mä oon tehokas ja jaksan mitä vaan” – mantra. En jaksanut. Oli vaan pakko nostaa kädet ylös ja todeta, etten mä hemmetti soikoon jaksakaan.

    Sitten alkoi lepo ja huili ja kun voimat alkoi palautumaan siten että uskalsi nokkansa ulos kämpästä tuuppaamaan aloitin terapian. Nyt ollaan tässä tilanteessa. Vielä sairaslomalla, terapiassa rakennetaan itseensä kasaan ja koitetaan vaan jotenkin nousta takaisin jaloilleen. Terapiassa on mahdollisuus purkaa menneisyyden painolastit…niin kuin mun terapeutti sanoo: ”Saavut tänne ja oksennat sen pahan olosi pois”. Päästetään se paha olo joko pienin palasin tai ryöpsähtäen ulos sille joka siinä sua vastapäätä istuu ja kuuntelee. Se on tavallaan helpompaa puhua jollekin tuntemattomalle joka ei pienestä hätkähdä.

    Jossain biisissä oli erinomainen sanoituspätkä. Tais olla Hanhiniemen tekstejä: ”Kun riekaleista istuu miestä parsimaan se on pisto piston jälkeen helpompaa. Eihän puhkiperstunutta ennallensa saa, mut pisto piston jälkeen helpottaa”.

    Kuten jo sanoinkin noi syyllisyyden tunteet kuuluu asiaan, mutta älä Rolle huoli sulla on muutama asia lievittämässä syyllisyydentunteita: Kyky ajatella, kokea ja tuntea ja se tärkein: rakastava perhe. Ne kantaa pitkälle, vaikka joskus horjutaan niin kummasti sitä löytää oman polkunsa kulkea. Se polku kiemurtelee, harhailee ja eksyttääkin, mutta sivupolkujen, mäkien sun muiden mättäiden kautta se oikea tasapainoinen ehkä vieläkin aavistuksen kivikkoinen tie löytyy. Tähän sitä vaan on uskottava ;)

  2. Rolle

    fmatic, Kiitos lämpimästä kommentistasi! Mietin tovin julkaisenko tätä kirjoitusta, sillä usein kuvaillun olotilan vaikutuksesta miettii ”äh, ei sittenkään”, ”kuka tällaista valitusta ja surkuttelua loputtomiin jaksaa lukea”… ym. Onneksi kommentoit – en kirjoittanut aivan turhaan :-)

    Terapia voisi olla sinulle hyvä asia jos aiemmin siitä on ollut positiivisia fiiliksiä? Oon huomannut, että se on aika vapauttavaa kun vastapäätä istuu joku joka aidosti kuuntelee […]

    On tavallaan ollut ihan positiivisia fiiliksiä, joskin en ole varma kumpi auttoi enemmän; lääkkeet vai puhuminen. Aika usein tuli sellainen fiilis että ei se oikeasti kuuntele. Raapusti muistikirjaan jotain, ja korkeintaan nyökkäsi vastaukseksi. Ja aina oltiin niin kärkkäinä sanomassa ”aika loppui”, vaikka terapeutti itse oli järjestään jokainen kerta myöhässä… toisaalta tämä uudempi terapeutti jota kesällä tapasin oli ihan mukava. Ehkä hakeudun aikuispsykiatriselle seuraavaksi, mutta sitä pitää erikseen vaatia. Terveysaseman terpoista ei ole kovin hyvää kokemusta kokonaisuutena…

    Tiedän nuo fiilikset ja syyllisen olon kun on tunne ettei musta oo hemmetti mihinkään. Pitäisi olla niin paljon ja kun ei välttämättä ole voimia mihinkään muuhun kuin lojumaan sohvalla alakuloisena ja surumielisenä ja oikeesti pitäis olla tehokas työntekijä, loistava isä ja herra ties mitä¦

    Nimenomaan! Täydensit juuri tekstiäni kommentillasi. Kiitos ♥

  3. Aiwendil

    Moi!

    Et uskoisi mitä kautta ajauduin blogiisi – etsiskelin tietoa Neljän tähden illallisesta, ja hoksasin, että täällä puhutaan muutenkin viittomakielestä (olen itse syntymäkuuro) ja niin edelleen osuin tähän blogimerkintään.

    Kunhan vain halusin todeta, että kyllä sä pärjäät, kaikki järjestyy aina lopulta. Itselläni on ollut masennus ja paniikkihäiriö yli kymmenen vuotta ja siihen päälle pieneksi lisämausteeksi diagnosoitu ADD. Siltikin uskon edelleen, ettei ihmiselle anneta niin painavaa ristiä, etteikö sitä jaksaisi kantaa.

    Asiaa varmasti auttaa suuresti oma toinen puolisko – itselläni on elämäniloinen ADHD-mies, jonka on oltava jatkuvasti liikkeellä, joten tuo raahaa minut vaikka puoliväkisin ulos neljän seinän sisältä. Mikä ei kyllä ole aina kovin helppo tehtävä, miesparka :P

    Kirjoitat hyvin, jatka samaa rataa! :)

    Terv. nimim. päivän randomein kommentoija ^_^

  4. Rolle

    Tästä kirjoituksesta on yli vuosi ja itse asiassa pari kuukautta kirjoituksen jälkeen sain töitä ja elämänlaatu nytkähti mukavasti nousuun. Kyllä tämä tästä. On enemmän tällä hetkellä minun tehtäväni tukea vaimoani kuin hänen minua, vaikkakin tuemme toisiamme. Joskus ihmisen taakka saattaakin olla liian suuri, siksi niitä itsemurhia tapahtuu… mutta siihen täytyy puuttua tukemalla ja auttamalla. Kiitos kommentista ja kokemusten jakamisesta!