11.9.2001, päivä joka ei koskaan unohdu

Kirjoittanut . Liittyy aiheisiin , , , , , , , , .

Arkistomatskua

Otathan huomioon, että tämä on yli 8 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 22-vuotias.

Päiväys vaihtui juuri numeroihin, jotka muistetaan parhaiten 9/11:sta, eli World Trade Centeriin kohdistuvasta terroristi-iskusta. On jälleen aika muistella kyseistä tragediaa ristiriitaisin tuntemuksin. Itsehän olin tuolloin 13-vuotias nassikka, mutta muistan selkeästi television välittämän järkytyksen. Olin tuolloin kaverini luona ja luulin että telkkarista tuli toimintaelokuva. Kiihtyneiden selostusten, isojen otsikoiden ja pilvenpiirtäjien räjähdysten jatkumisen myötä tajusin kyseessä olevan ihan oikeat uutiset. Televisiota meillä ei kotona ollut, enkä tiedä olisinko kuullut tapahtuneesta samana päivänä ellen olisi ollut kaverin luona.

September 11, 2001
Creative Commons License photo credit: wallyg

Tapahtumat tuntuvat melko epätodelliselta vielä yhdeksän vuoden jälkeenkin. Aiheesta on tehty roppakaupalla elokuvia ja dokumentteja, eikä mikään ihmekään ottaen huomioon sen miten globaalisti tapaus vaikutti ihmisiin. Paljon ihmisiä kuoli, eikä pieni ja herkkä mieleni voi vieläkään ymmärtää iskun todellisia motiiveja.

Vanha tuttuni Jani kirjoitti aiheesta tekstin otsikolla ”Minä, WTC ja maailma”, johon voin yhtyä täysin. Mieltäisin ajattelutapani pasifistiseksi, vaikka en suoranaisesti pasifisti olekaan. Voisin sanoa itseäni korkeintaan pasifistin tapaiseksi. Taistelen väkivaltaa, sotaa, aseita, asevelvollisuutta vastaan mielipiteilläni, vaikka sivarin jälkeen ole kyseisiä aiheita juuri käsitellytkään blogissani. Jo pikkupojasta olen ollut mietteliäs rauhan ajattelija, vaikka en silloin vielä varsinaisesta pasifismista mitään tiennytkään.

Näin ollen en hyväksy ”terrorismin vastaista sotaa”, enkä minkäänlaista valtion tukemaa väkivaltaa. Vaikka paljon ihmisiä kuoli, en silti lähtisi kostamaan tuntemattomalle ihmisjoukolle. Ihmiset ovat yksilöitä, eivät isoa nimetöntä massaa. Asiat voidaan ratkaista ilman väkivaltaa, ilman vahinkoja. Elämässä tapahtuu pahoja asioita ja aina jostain tehdään syntipukki, vaikka sellaista ei olisikaan. Koska olen täysin samaa mieltä Janin kanssa, koen paremmaksi lainata suoraan hänen tekstistään kohtia jotka täydentävät omaa tekstiäni:

Vaikka WTC-isku oli minulle järkytys, en hyväksynyt Bushin aloittamaa terrorisminvastaista sotaa. En muista, tiesinkö vielä tuolloin pasifismista, mutta pasifistin tavoin minä jo ajattelin. Väkivaltaa ei poisteta väkivallalla, fighting for peace is like fucking for virginity.

Mikseivät valtiomahdit ole ottaneet oppia Gandhin tuloksiin johtaneista tavoista? Mikseivät kansat vaadi hallintojaan ratkaisemaan ongelmia muutoin kuin sotimalla? Miksi kosto koetaan yhä niin tärkeäksi? Tällaiset kysymykset vaivasivat minua lapsena ja ne vaivaavat yhä. Tänään perjantaina ne vaivaavat erityisesti. Olen huolissani huomisesta.

[…] Monenmoisten muistotilaisuuksien yhteydessä eräs pastorisetä Terry Jones aikoo polttaa 200 Koraania. Siitä vain muslimien pyhät kirjat liekkeihin, olihan torni-iskun takana pari muslimia! Jones ei voi sietää sitä, että New Yorkin muslimit ovat suunnitelleet islamilaista kulttuurikeskusta entisten tornitalojen läheisyyteen.

Pastorin suunnitelmat ovat onneksi herättäneet laajaa vastustusta paitsi muslimiyhteisöissä myös kristillisissä kirkoissa ja jenkkihallinnossa. Niin Vatikaani kuin Obamakin ovat tuominneet polttoaikeet. Nyt Jones onkin peruuttanut aikeensa – mutta vain toistaiseksi. Sitä paitsi hän ei ole sanonut syykseen kohtaamaansa vastustusta tai Interpolin ja jenkkikenraalien varoitusta. Hän on vain mielestään onnistunut tavoittessaan: islamilaista kulttuurikeskusta ei rakennetakaan WTC-alueelle.

Kuva Roni Laukkarisesta

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 29-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä itse perustamassaan digitoimistossa ja SaaS-palvelua kehittävässä startupissa, verkkosivujen tekijä, sosiaalisen median asiantuntija ja koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Suurin osa päivästä kuluu hevimusiikin ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Twitter, leffat ja erikoisoluet lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää

Reaktiot

Vaadittu kenttä

 

7 kommenttia

  1. RouVix

    Unohtaisin mielelläni 9/11:nin

    Mutta sepäs ei onnistukaan, kun vielä yhdeksänkin vuoden jälkeen aiheesta suolletaan dokumentteja ja elokuvia jatkuvasti ja tänäkin vuonna muistelu aloitettiin kätevästi viikon etukäteen useiden ohjelmien muodossa useilla kanavilla, mm. JIMillä ja Discoveryllä. Odotan kauhulla seuraavaa vuotta ja 10-vuotispippaloita.

    Lienen jotenkin mielenterveydellisesti vammainen henkilö, mutta 9/11 ei hetkauta minua tippaakaan, eikä se hetkauttanut minua yhdeksän vuotta sitten, 12-vuotiaana nassikkana.

    En myöskään, edelleenkään, ymmärrä miksi sen pitäisi hetkauttaa minua. Ei se kosketa minua, tai lähimmäisiäni, millään tavalla. En myöskään ymmärrä, miksi minun tulisikaan olla erityisen liikuttunut juuri tästä tragediasta. Kolme tuhatta amerikkalaista ei minun vaakakupissani paina tippaakaan vaikkapa Ruandan kansanmurhan 800 000 uhriin verratessa.

    Ruandan kansanmurhan syiden takana on vieläpä suurilta osin länsimaisten siirtomaavaltojen toiminta. Miksi emme muistele Ruandan kansanmurhien uhreja yhtä näkyvästi vuosittain? Viimemmin se on ollut julkisuudessa lähinnä siksi, että suomalaiset tuntuvat olevan tuohtuneita siihen liittyvien oikeudenkäyntien kuluista. Hieno epilogi 800 000 ihmisen muistolle.

    Entäpä Juutalaisvainot? Bosnian kansanmurha? Darfurin tilanne? Kambodžan punakhmerien ihmisoikeusrikkomukset?

    Mikä ihme siinä 9/11:ssä on niin erikoista? Miksi minun tulisi olla siitä jotenkin erityisen kiinnostunut tai järkyttynyt? Minulla tuntuu olevan rajallinen määrä sympatiaa minulle tuntemattomia ihmisia kohtaan ja pidän vahvasti kaksinaismoralistisena tuhlata sitä muutaman amerikkalaisen (kyllä, ”muutama” verraten muihin mainitsemiini terroritekoihin) kokemaan tragediaan vain siksi, että se on sattunut tapahtumaan länsimaassa ja sen muistolle on valjastettua länsimainen mediateollisuus.

  2. rolle

    Hyviä pointteja Rouvix. Käsittelin vain 9/11:aa tässä merkinnässä, mutta yhtä lailla minua hetkauttaa kaikki muutkin pöyristyttävät tapaukset jollain tavalla. En niinkään ajattele missä maassa tai kenelle tapahtuu. Enemmän mietityttää kysymys miksi.

    Aina voi ajatella että on pahempaakin, mutta se ei muuta käsiteltyä tragediaa yhtään sen paremmaksi tai tapahtumattomaksi. Mediassa esiintyvät ohjelmat ja ”muistot” ovat valitettavasti kiinnostavia, ja siksi niitä varmaan esitetäänkin. Ja varmaan myös siksi että silti yhä palataan siihen päivään ja mietitään maailmaa ja elämän kiperiä kysymyksiä, ja sitä kuuluisaa kysymystä että no miksi näin…

  3. RouVix

    Eroammekin varmasti ajatusmaailmaltamme varsin suuresti. Kuten sanoin, en ole kovin hyvä murehtimaan muiden kokemia tragedioita. Käsittelen asiaa hyvin analyyttisesti melko yksinkertaisten ja mustavalkoisten moraalisten ja eettisten käsityksieni pohjalta. Tällä ajatusmallilla minun on hyvin hankala käsittää, miksi 9/11 nostetaan esille niin pontevasti ja usein.

    Tämänpäiväisessä Hesarissa oli juttu aktivismista ja lopussa lyhyt pominta kliktivismistä (clicktivismism), joka aktivisti Michan Whiten mukaan tuhoaa aktivismin. Kliktivismi on siis sitä, että vaikkapa facebookissa ”tykätään” jostain maailman vääryyttä vastustavasta ryhmästä. ”Tykkääjä” saa kivan olon ja kokee tehneensä jotain ja vaikuttaneensa maailmanmenoon. Mitään konkreettista ei kuitenkaan tapahdu. Sovellan omassa ajatuksissani tätä periaatetta myös 9/11:niin. 9/11 on länsimaissa tapahtunut terroriteko, joka ”järkytti koko maailmaa” (joka nyt jo itsessään on hyvinkin länsimaalaispohjainen, suurvaltapolitiikalta ja siirtomaavallalta haiskahtava ilmaisu), joten siitä on helppo ”tykätä” (jatkaakseni Facebook-vertausta). 9/11:stä on helppoa puhua, ja sen avulla on helppo osoittaa olevansa sympaattinen ja välittävä ihminen. Eli siis ns. hyvä ihminen.

    9/11 on myös helpompi mieltää itseään läheisemmäksi asiaksi, USA kun on niin jotenkin tuttu ja turvallinen. Kambodžan kauheuksista on vaikeampi välittää, kun ne tuntuvat etäisiltä ja maan nimen oikeinkirjoituskin pitää tarkastaa Wikipediasta. Lienevätköhän kaikki tapahtumista edes kuulleet. Tämän takia kritisoin 9/11:den muistelua. Väitän sen suurilta osin johtuvan sen helppoudesta. 9/11 on helppo mieltää mustavalkoiseksi, mielivaltaiseksi terroriksi ja väkivallaksi, vääryydeksi ihmisyyttä ja kaikkea pyhää vastaan. Siitä laaditut elokuvat ja dokumentit keskittynevät lähinnä käsittelemään ihmiskohtaloita ja tragediaa sen sijaan, että käsittelisivät mahdollisia syitä tai iskuun johtaneita tapahtumia (toivon, että todistat väitteeni vääräksi). Se ei olisi yhtä mediaseksikästä.

    Tästä syystä vertaan 9/11:niä kliktivismiin. On helpompaa samaistua pienehköön määrään länsimaalaisia ja erityisesti heidän henkilökohtaisiin tragedioihin, kuin määrättömään massaan afrikkalaisia ja aasialaisia jotka ovat joutuneet kärsimään niinkin epämielyttävistä ja hankalasti käsiteltävistä asioista kuin rotuoppi, uskonnolliset puhdistukset tai vaikkapa aatteelliset ja poliittiset erimielisyydet. On liikuttavampaa kuunnella surullista viimeistä puhelua kuin koittaa ymmärtää miksi idealogian nimissä tapetaan ihmisiä määrissä, joita on täysin mahdotonta käsitellä.

  4. rolle

    Rohkenen kyllä olla eri mieltä, siinä olet oikeassa. Mielestäni sulla menee vähän överiksi nyt… enkä edes tiedä ymmärsinkö pointteja tuosta liirumlaarumista. En ole ennen kuullut klikvitismistä, mutta Facebook-tykkäily on enemmänkin ”liittymistä ryhmään”, joka kertoo mitä aatteita ja mielipiteitä kannattaa, ei niinkään vain päätöntä klikkausta. Tästäkin sain jo aiheen seuraavaan blogitekstiin…

    Yritin edellisellä kommentillani tuoda esille pointtia että 9/11:n ei mielestäni pitäisi olla näitä muita tragedioita korkeammalla pallilla, vaikka se mediassa onkin. Varsinkin tänään, kun on tapahtuman tasavuotispäivä.

    En itsekään täysin ymmärrä mediapaisuttelua, mutta Amerikka on iso maa ja Suomeahan on sanottu ”pikku-Jenkkiläksi”. Suomea koskettavat Amerikan asiat jostain syystä, ja siksi tämä tapaus on jäänyt pysyvästi myös suomalaisten mieleen. En silti kritisoi muistelua, enkä sorsi niitä ketkä haluavat muistella. Etenkin tragediasta konkreettisesti kärsineille (läheisiä menettäneille) surutyö jatkuu varmasti läpi elämän. En tiedä helpottaako vai vaikeuttaako elämän jatkamista jokavuotinen uutisointi…

  5. RouVix

    En minäkään ollut ennen kuullut klikvitismistä, siksi annoinkin lähdeviitteen. En rupea referoimaan koko juttua, koska se menee ohi aiheen. Olen sen kanssa kuitenkin samaa mieltä. En myöskään väittänyt sen olevan päätöntä klikkausta.

    Ehken tuonut sitä riittävän hyvin esille, mutta en varsinaisesti kommentoinut juuri spesifisesti sinun tapaasi reagoida 9/11:niin vaan enemmänkin kommentoin yleistä tapaa reagoida tapahtuneeseen.

    En edelleenkään ymmärrä tätä mediapaisuttelua ja yritinkin pohdiskella siihen syitä. En näe mitään syytä, miksi 9/11 ansaitsisi saamansa mediahuomion. En ymmärrä, miksi se jäisi pysyvästi myös suomalaisten mieleen. Siksi yritinkin pohdiskella syitä sille. Ainoa syy jonka keksin on sen saama mediapaisuttelu jolla tragediasta on luotu helposti pureskeltava ihmiskohtalo johon on helppo samaistua. Omasta mielestäni ihmiskohtaloihin, tragedioihin ja suruun perustuva ”aktivismi” on väärällä pohjalla. Kun asioita käsittelee vain tunteiden perusteella, on vaikea saada aikaiseksi todellista keskustelua syistä ja seurauksista.

  6. Petri

    RouviXin kommentti osoittaa kommentoijan älyllisten kykyjen rajallisuuden ja kyvyttömyyden yhdistää asioiden merkityksiä toisiinsa. Hyökkäys Amerikkaa vastaan on hyökkäys länsimaista kulttuuria ja elämäntapaa kohtaan.

  7. Anonyymi

    Ymmärrän kaikkien keskusteluun osallistuneiden pointit, mutta täytyy kyllä asettua RouVixin sanojen taakse. On toki selvää, että 9/11:a käsitellään mediassa toistuvasti ja tunnepitoisesti, juuri tämän Petrin mainitseman syyn takia. Nähdäkseni RouVix pyrki kuitenkin kommenteillaan vain kritisoimaan juuri tätä länsimaista kulttuuria ja elämäntapaa, joka erityisesti mediassa näkyy aika raadollisesti. Ihmisiä ei juurikaan hetkauta jossain kehitysmaissa tapahtuvat, usein todella paljon katastrofaalisemmat, hirmuteot. Samaistuminen on helpompaa, kun uhreina on länsimaisia ihmisiä kohtaloineen, eikä vain kasvottomia massoja maasta jota ei edes tiennyt olevan olemassa.

    Henkilökohtaisestikin on myönnettävä, että esimerkiksi jotain tunnepitoisesti latautunutta 9/11-dokkaria katsoessa on tullut tippa silmään, mutta vastaavasti uutinen jossain ei-länsimaassa tapahtuneesta massiivisesta tragediasta on tullut luettua lähes silmiä räpäyttämättä. Jos asioita alknaa tarkemmin miettimää, tulee kyllä aivan yhtä huono fiilis olipa sitten kyse mistä tragediasta tahansa.

    9/11 uhrit eivät missään nimessä ole arvokkaampia kuin uhrit jossain kehitysmaassa, vaikka median välityksellä joskus näin kyllä tuntuu. Kaukana meistä tapahtuvat draamat uutisoidaan pienin otsikoin puhtaan asialliseen sävyyn, kun taas läheiset tragediat saavat osakseen suuret lööpit ja monesti paljon voimakkaasti tunnepitoista uutisointia.