Pieleen mennyt lauantai

Kirjoittanut . Liittyy aiheisiin , , , , , , , , , , .

Arkistomatskua

Otathan huomioon, että tämä on yli 12 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 21-vuotias.

Tänään oli suorastaan katastrofipäivä. On pakko kirjoittaa tämä pois mielestä edes jonkinlaisen mielenrauhan saavuttamiseksi. En ollut kunnolla suunnitellut päivää ja aikataulu oli liian kiireinen minulle. Kaikki meni täysin reisille. Heräsin ihan älyttömän sekavassa tilassa ennen yhdeksää, mutta minulla ei ollut voimia nousta ylös sängstä, erään dagen efteriksikin kutsutun jälkitaudin takia. Nukuin yhteentoista – ei olisi pitänyt, siitä kaikki ongelmat alkoivat. Lähdimme käymään Ekocenterissä katsomassa minulle uutta tietokonepöytää. Kaikki parhaat oli viety, mutta juttelin asiallisen In Flames-paitaisen myyjän kanssa, joka sanoi soittavansa minulle kun kuvauksiin osuva pöytä saapuu, ne kun kuulemma viedään heti käsistä.

Seuraavaksi mentiin vaateostoksille, Veera osti itselleen sukkahousut. Ostin myös lahjan Veikon ja Marikan häihin, jotka olisivat olleet kahdelta. Vuorossa oli ruokakauppa ja katsoin kelloa. Mitä, 13.30?! Äkkiä ostokset ja kotiin pukeutumaan. Kotiin tullessa Lotalla oli hirmuinen nälkä, joten syötin hänet. Valmistelin ja puin Lotan ja sen jälkeen itseni. Paitaan sopivaa krakaa ei löytynyt, joten otin ensimmäisen saatavilla olevan, jossa oli parhaiten valmiiksi solmittu solmu. Näytin kävelevältä optiselta illuusiolta. Aikaa oli kulunut jo liikaa…

Kello olikin jo yli kaksi ja tekstasin Veikolle että haittaako jos tulemme myöhässä. Sitten sainkin paniikkihäiriökohtauksen ja tuli itku, eikä lähdöstä enää tullut mitään. Olisimme nolanneet itsemme menemällä kesken vihkimisen röyhkeästi myöhässä. En halunnut olla toisten onnen pilaajana. Sitä paitsi en ollut tyytyväinen Optinen Illuusio -lookiin. Kuin naamiaisiin olisin ollut menossa.

Vainoharhaisuuteni on taas alkanut nostaa päätään, kuten myös ihmisfobia ja ehkä myös misantropia. Kynnys tuntuu olevan aina vain suurempi ja suurempi lähteä mihinkään. Tavallaan tiesin että mokaan tämän. Olisi vain pitänyt olla ilmoittautumatta niihin häihin. Tämä ei nyt liity mitenkään hääpariin. Pitänee viedä lahja sitten jälkeenpäin. Pitääköhän hän enää minua kaverinaan… toivottavasti.

En käsitä miksi en osannut varata enemmän aikaa ja miksi feilasin eilisillankin. En käsitä itseäni ollenkaan. Petyin itseeni valtavasti ja romahdin päivän päätteeksi. Onneksi aina jostain löytyy se kipinä, jolla psyykkeen saa takaisin ylös. Melkein aina. Se on myös jännä miten mahdottoman surullisena tai iloisena aika kuluu todella nopeasti, mutta tylsistyneenä tai neutraalina aika matelee.

Lauantai on jo melkein ohi, enää ei auta katua. Tehty mikä tehty. Jääköön epäonnistumiset historiaan. Mutta masentaahan tuo. Ja harmittaa. Ja masentaa. En halua nyt nähdä ketään. En halua vastata puheluihin enkä lähteä minnekään. Eikä tarvitsekaan.

Kuva Roni Laukkarisesta

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 32-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Twitter, leffat ja erikoisoluet lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää

Reaktiot

Vaadittu kenttä