Maailma saisi valoa tippumalla aurinkoon

Huomasin että olen taas päästänyt itseni veltostumaan, sillä en ole kirjoittanut itsestäni mitään syvällistä pitkään aikaan. Syksy on outo vuodenaika, sillä silloin masentelen eniten. Olen melko varma, että kärsin kaamosmasennuksesta, sillä masentumiseni on usein todella ristiriitaista ja usein vielä pidän siitä; en edes halua piristyä. Usein on myös syitä, joista en kerro kenellekään.

Otetaanpa pari tuttua tilanne-esimerkkiä:

1. Nostalginen masennustila: Ulkona on synkkä ja märkä syksyinen sää. Kävelen katua pitkin ilman sateenvarjoa, katselen maassa lojuvia märkiä keltaisia lehtiä ja annan sateen kastella itseni enkä edes yritä kiirehtiä suojaan, päinvastoin – kävelen vielä hitaammin. Korvissa on kuulokkeet, joista aivoni imevät tärykalvojeni kautta God Is an Astronautia, Jamie Cullumia, Coldplayta tai jotain muuta yhtä rauhallisen melankolista musiikkia. Itken sisimmässäni, mutta samalla nautin tunteesta. Olen joko menossa töihin tai tulossa töistä. Edelleen väsyttää.
2. Aito angstimasennus: Istun tietokoneella. Vettä sataa ja on pimeää. Mietin elämääni pitkään ja hartaasti. En halunnut olla pienenä palomies, enkä poliisi – saati sitten veturinkuljettaja kuten isäni. Haluanko oikeasti tehdä pelkkiä www-sivuja työkseni kun en keksi muuta? En, haluan www-sivujen olevan viihdyttävä harrastus, ei stressaava ammatti. Voinko päästä koskaan opiskelemaan haluamani paikkaan? Tiedän, isä sanoisi ”mitä minä sanoin”. En halua raskaaseen työhön, mutta kaikkihan siihen joutuvat. Unelmoin liikaa täydellisestä elämästä, kunnes tipahdan pumpulipilven päältä takaisin maan tasalle ja tajuan miten sisällötöntä turha elämäni on. Minulla ei ole tietokoneiden lisäksi muita harrastuksia. mitään harrastuksia. En osaa lakata ajattelemasta lomaa tai viikonloppua. Ja kun ajattelen lomaa, tiedän jo miten tyhjä siitäkin tulee ja masennun lisää. Mikään ei tunnu miltään. Päivä vaihtuu uuteen ja väsymys porrastuu lisää. Olen tuhlannut kaikki rahani. Olen hulttiopoika muutenkin. Why was I ever born?
3. Kokopäiväinen masennus: Kahta edellistä ja lisääkin. Jopa yksinäisiä kyyneliä. Ystävät eivät ole soittaneet tai edes laittaneet viestiä. Turvaudun irc-maailman ystävällisiin hyypiöihin, angstaan kanavilla tai yritän tukahduttaa tunteeni katsomalla elokuvia, sarjoja tai YouTuben iloisia videoita. Välillä jopa unohdan masennustilan, mutta lopulta muistan taas kaikki kurjat ja ikävät asiat. Vanha kunnon perhe ei tunnu enää mukavalta ja haluaisin vihdoinkin itsenäistyä. Vessa on vieläkin kesken – en ole enkä halua olla Puuha-Pete – lisäsyitä muuttoon, jota ei tule. Töiden jälkeen minulle jää kaksi tuntia vapaa-aikaa, ellen halua olla seuraavana arkipäivänä väsynyt. Jos yritän päiväunia, nukun aamuun asti (on tullut todettua liian monta kertaa että uskaltaisin yrittää uudestaan. Tuhannet herätykset eivät auta), jonka takia ei huvita nukkua, mutta toisaalta ei myöskään valvoa. Kaatuu päälle. ”En jaksa enää stressata”

Syksyllä esiintyy kaikentyyppistä masennusta. Usein. Olenpa silti tehnyt kavereita irkin kautta. En ole sosiaalisesti rajoittunut, eikä minulla ole kovin huonoa itsetuntoa. Mutta silti. Masentaa.

Huomenna (sanon huomenna, koska mielestäni päivä vaihtuu vasta kun maailma tippuu aurinkoon on nukkunut ja herännyt) herään töihin seitsemältä. Töihin herääminen tuntuu hirveältä kun on ollut viikon sairaslomalla. Kello on kaksi. Neljä tai viisi tuntia kunnon unta, halleluja. Hyvää syksyä sinulle. Et saa tietää mitään viikonlopustani. Masennus-avainsana kasvaa ja kasvaa. Älä lue tätä blogia enää ikinä. Kiitos.

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 35-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää