Ei pitäisi jättää kirjoittelua näin myöhäiseen ajankohtaan, kun päässä ei liiku enää yhtään mitään. Univajeen määrä vain kasvaa.

Näinä kiehtovina aikoina ei malta mennä nukkumaan ajoissa, vaikka väsyttäisi. Olen liian utelias. Aina julkaistaan jotain uutta teknologiaa, koodia tai LLM:ää. Reddit, Instagram ja Fediversumi ovat kuin pyörre, jonne ajatuksen vene katoaa ennen kuin huomaakaan, että kello on taas kolme.

Tänäiltana saattaa kuitenkin olla, että silmät menevät väkisin kiinni…

Keskiviikon avainsanat: Univaje, pääsiäismunat hamstrattu kaupoista, regressio, patchit, nanoclaw, Vibe Island, suklaa, vegeruoka, kahvi, itseään toistava kehä, some, kylmä tuuli, linnunlaulu, aurinko, väsymys, ahdistus, telkkari, Termius.

”Katso poika eteesi!”, huutaa minua lähin tuskin vanhempi spandex-Pelle AirPods-kuulokkeideni läpi kävellessäni töihin. Ihmettelen miksi jotkut kokevat tarvetta kontrolloida ympäristöään, varsinkin jos kävelee liikesääntöjen mukaisesti. En tiedä mikä ongelma hänen aamussaan on. Päivä tuntuu maanantailta, mutta on tiistai – kiitos pääsiäisen.

Työpäivä on positiivinen. Innostun uudesta teknologiasta. Aamun paniikki ja ahdistus unohtuu heti kun pääsee leikkimään uusilla leluilla. GitHub on täynnä kiinnostavaa tutkittavaa. Tämän takia teen tätä työtä.

PS. Nimesin AI:ni Son of Antoniksi. Tietäjät tietää.

On aika hurjaa seurata kuulentoa suorassa lähetyksessä samalla kun juoksee juoksulenkkiä juoksumatolla. Elämme mielenkiintoisia aikoja. Avaruusmatkailun seuraaminen saa hetkeksi unohtamaan kaikki maailman kurjat asiat. Haluan tarkoituksella pistää pääni piiloon kuin strutsi ja keskittyä nyt tieteeseen.

Pääsiäisvapaat ovat palvelleet hyvin. Onneksi sunnuntain ja maanantain sain viettää täysin migreenivapaana. Olen onnellinen myös sunnuntain refaktorointirupeamasta, vaikka kahdeksantuntinen koodausputki kävikin melkein työstä.

On hienoa olla olemassa. Ja töhniksiä on… Olen koukussa. Saisipa näitä aina.

Kahvi on lämmintä ja täyteläistä. Istun täpötäydessä kahvilassa vaimoni kanssa, onhan nimittäin sunnuntai ja tärkeä rutiini, toistemme kohtaaminen kahvin parissa. Jostain syystä tänään kahvila on täynnä ihmisiä. Pieni Jyväskylä, täynnä turisteja. Merkillistä. Maailma ympäriltä kuitenkin katoaa tehokkaasti kun viitomme toisillemme ja keskitymme juttelemaan maailman menosta, ilmiöistä, Arch Linuxista, menneisyydestä ja mistä milloinkin.

Yht’äkkiä keskustelumme keskeyttää vanha mies, joka istahtaa samaan pöytään. Arvioisin, että hän on ylittänyt 90 vuoden kunnioittavan iän. Kahvila on täynnä, joten muita istumapaikkoja ei oikein meinaa löytyä. ”Hienoja kuvioita muodostuu varjoiksi”, hän sanoo. En ensin oikein meinaa ymmärtää mitä hän tarkoittaa, mutta hän osoittaa seinää, jolloin oivallan. Kyseessä on viittomiemme muodostamat kuviot kahvilan seinään. Ympäristöään tarkkaileva vanhus vaikuttaa ikään kuin ajattomalta. Ei kiire minnekään. Hymyilen ja kommentoin jotain lyhyesti. Minulta katkeaa ajatus.

Vanhuksen ääni on tuttu. Epäröin hetken. Minun on pakko kysyä tyypilliseen hitaasti ja kovaan ääneen, koska tiedän että ikäkuulo hankaloittaa kuulemista. ”Oletko herra S Kauppakadulta?”, kysyn. Sanon sukunimen, sitten etunimen. Miehen silmät suurenevat, ”Kyllä olen”, hän vastaa. ”Minä tein kotikäyntejä, 10-15 vuotta sitten”, kerron kuinka kävin hänen luonaan asentamassa laitteita ja näyttämässä miten iPad toimii. Hän vaikuttaa muistavan, tai ainakin haluan kuvitella niin.

Miehen poika istahtaa vastapuolelle pöytää ja tervehdin. Jatkamme hyväntuulista jutustelua. Vanha mies on innoissaan tilaamassa minulta lisää palveluita, mutta poika muistuttaa, että ”isä, et enää tarvitse yhtään uutta laitetta”. Kerron, että en enää muutenkaan tee töitä tietokoneliikkeessä. Kerron lyhyesti yrityksestäni. Jutustelu vie mennessään. He kehuvat muistiani, minä kehun hänen muistiaan, vaikka en tiedä muistiko hän kuitenkaan. Kerron, että minulla jää kasvot ja ääni mieleen pitkäksi aikaa, tässä tapauksessa myös nimi.

Isän ja pojan lähdettyä toivotan hyvät pääsiäiset vielä uudemman kerran. Aika on hämmentävä keksintö. Nuorempana Data Groupissa työskentelyn aikoina itse asiassa hän oli ensimmäinen ja ainoa oikea asiakkaani silloin kun tein tietokone- ja laitehommia, enkä vielä ollut löytänyt ”oman alani” töitä web-puolelta. Hän jäi mieleen, koska hän luotti osaamiseeni enemmän kuin työnantajani. Tavallaan hän oli ensimmäinen ”kipinä” yrittäjyyteen aikana, jolloin minulla ei vielä ollut kunnon työelämästä kokemusta. Hänen kauttaan tiesin, että haluan auttaa osaamisellani.

Kohtaamisen jälkeen alkaa ahdistamaan. Ylimietin kaikkia sanomisiani. Olinko tarpeeksi kunnioittava? Miksi kerroin yrityksestäni kuin mikäkin mainosmies? Veera muistuttaa, että he vaikuttivat ilahtuneelta. Aivoni kääntävät tehokkaasti positiivisen negatiiviseksi. Miksi olen tällainen?

Haluan itsekin olla 90-100-vuotias, jolla hoksottimet jotenkin pelittää. Ehkä tälläkin kohtaamisella on jokin tarkoitus. Miksi juuri he istuivat juuri meidän pöytään täydessä kahvilassa? ”Pieni kaupunki”, totean. Pieni maailma. Laaja universumi. Olemme kaikki muurahaisiakin pienempiä. Relaatiot ovat merkityksettömiä, kun katsoo Artemis II -aluksesta otettuja kuvia. Mutta ihminen rakastaa merkityksiä. Pakko tämänkin on tarkoittaa jotain. Jotain.

”In this world, nothing can be said to be certain, except death and taxes.”
— Benjamin Franklin, vuoden 1789 kirjeessään Jean-Baptiste Leroylle

Memento mori.