Lokikirja

Saamme vihdoin yhdistyksen palvelinklusterin siirrettyä pois Hetzneriltä nopeammille ja paremmille UpCloudin servereille. Perjantai on aika hurja, koska työpäivä on täynnä hoidettavia asioita ja sen perään pitkä huoltoikkuna vaativine migraatioineen. Mutta kaikki menee yllättävän hyvin. Soitamme Ilkan kanssa puhelun ja totean heti custom-Archin pienet heikkoudet. Minimaalisessa distrossa ei nimittäin ole asennettuna mitään mitä ei kaipaa, mikä on hyvä asia, kunnes asioita kaipaa. Esimerkiksi kotikoneella ei tule soitettua videopuheluita tai jaettua ruutua, joten eipä se sitten toimikaan, kun loputtoman kanvaasin driftwm:ssä ei ole tukea ruudunjaolle, sillä teknisesti asiaa tarkastellessa ei ole koko ”ruutua”, työpöytä jatkuu loputtomiin.

Migraation jälkeen pitäisi viimeistellä ne fakin slaidit. Deadline lähenee. Ei auta kuin painaa. Migraatio on valmis, migreeni saa alkaa. Onneksi on ritsatriptaani.

Päivä on täynnä tekemistä alusta loppuun, rentoa ja mukavaa, kehittävää, innostavaa ja ennen kaikkea omassa yrityksessä. Tänään olen ylpeä siitä mitä olemme Juhan kanssa saaneet aikaan. En haluaisi tehdä mitään muuta.

Kun sanon ”päivä on täynnä”, se on kirjaimellisesti täynnä. Mutta asiat sulautuvat toisiinsa. Töiden jälkeen jatkan yhä samojen aiheiden parissa, enkä oikein osaa aina erottaa mikä on työtä ja mikä ei, kun tämä on niin mukavaa. Mutta selkeästi enemmän oman urani kehittämistä on tapahtumissa puhuminen. Niihin valmistautuminen on eräänlaista työtä myös, vaikka ei leipätyötä olekaan. On hämmentävää, että puolen tunnin puheenvuoron valmisteluun voi mennä ilta jos toinenkin, mutta haluan slideistäni persoonalliset.

On mukava puhua aiheesta, josta tietää jotain. Tavallaan osa motivaatiotani mennä puhumaan dependenssivapaasta WordPressistä on se, että voisin ”oppia” aiheen vielä paremmin. Siirryimme ACF:stä natiiveihin core-lohkoihin vasta vuoden sisällä ja koska nykyään en itse juurikaan koodaa töissä, pakotan itseni tällä tavoin opettelemaan perinpohjin aiheen ruohonjuuritasolla missä työntekijät ovat pidemmällä.

Kunpa olisi vähemmän tekemistä ja ehtisi levätä kunnolla. Ehkä joskus vielä.

7 puhelua, jos lasketaan kaikki nopeat Huddlet. Tuntuu, että olen puhelimessa jatkuvasti nykyään. Mutta eivät onneksi kaikki päivät ole samanlaisia.

Sataa. On syksy. Nautin syksystä.

Meditointirutiini on säilynyt. Olen innostunut kävelymeditaatiosta, koska se on ainoa tapa jolloin voin rauhoittaa mieleni päivän tuoksinan aikana. Jotenkin tuntuu vain hankalalta laittaa silmät kiinni ja istua aloilleen, kun kaikki on kesken, vaikka koko harjoituksen pointti onkin pysähtyä ja tyhjentää pääkoppa. Muistan psykoterapiassa käydessäni, että terapeuttini tehdessä harjoitusta, minua alkoi nukuttamaan. Hän sanoi sen olevan hyvä asia. Mutta en minä oikein halua nukkua kesken työpäivän.

Onneksi meditointi toimii silmät aukikin. Kyseessä on kuitenkin rauhoittunut mielentila, tai oikeastaan mielen ”tilattomuus”. Ideana on observoida ja keskittyä hetkeen ilman ylimääräisiä tiellä pyöriviä ajatuksia. Ajatukset huomioidaan ja sitten taas pyritään olemaan hetkessä.

Kävelymeditaatio on siitä hyvä meditointitapa, että se hoituu vartin kotimatkalla. Tulee keskityttyä jalkojen askellukseen, epätasaiseen maastoon, lehtien väreihin, tuntemuksiin, tuoksuihin, luontoon ja ääniin. Kotiin tullessa huomaa, että unohtui käydä kaupassa. Siitä tietää, että harjoitus toimii.

PS. Vaivihkaa migratoin Rollemaan vanhan teeman uusille WordPress-tekniikoille, 27 committia, 272 tiedostoa, yli 57 000 riviä vähemmän koodia. Tässä koko diffi.

Isäni yksi lempikappaleista oli Neil Youngin Heart of Gold, sydän kultaa. Suhteellisen suosittu kappale vuodelta 1972, jolloin isäni oli 16-vuotias. Rauhallisessa country rock -kappaleessa Neil laulaa haluavansa elää, antaa, etsiä kultaista sydäntä, samalla kun tietää vanhentuvansa. Jotenkin biisi kuvastaa isäni mielenmaisemaa täydellisesti. Hän oli elämän kovettama, mutta kiltti, mies, jolla on kultainen sydän.

I want to live
I want to give
I’ve been a miner
For a heart of gold
It’s these expressions
I never give
That keep me searching
For a heart of gold
And I’m getting old
Keep me searching
For a heart of gold
And I’m getting old

Koko Harvest levy oli sellainen, jota isäni kuunteli jonkin verran, vaikka olikin enimmäkseen yhden kappaleen miehiä. En voi enää kuunnella Neil Youngia miettimättä isääni. Neil Young tekee minut surulliseksi, koska ikävöin.

Jään usein Neil Youngin soidessa selailemaan isäni tekstejä ja ne usein tuovat mieleen muistoja isästäni, vaikka en usein kuullutkaan isääni kuuntelemassa musiikkia. Isäni ei sinällään ollut ”musiikkimiehiä”, vaikka musiikista nauttikin. Silti Neil Young on jostain syystä syöpynyt mieleeni, sillä kuuntelimme Youngin Heart of Goldia vielä pari viikkoa ennen isäni kuolemaa.

Kerran isäni kirjoitti päiväkirjaansa itkemisestä otsikolla ”Itken kuin mies”. Tekstissään hän pohti sitä miten suomalaisille pojille ennen vanhaan opetettiin, että itkeminen on ”akkamaista”, eikä itkijästä tule miestä. Koulussa kiusattiin, jos vähänkin itki. Varmasti 60- ja 70-luvulla hieman eri meininki kuin nykyään. Perinteistä sisäistettyä naisvihaa ja sotien jälkeisen ajan pahaa oloa siis. Kyyneleet saivat hänet tuona päiväkirjapäivänä pohtimaan omaa isäänsä.

Isäni isä kävi usein metsällä. Isäni oli kerran pienenä poikana halunnut mukaan ja oli jäänyt kotiin itkemään, koska isä ei suostunut ottamaan mukaan metsälle. Kelatan vuosituhannen vaihteeseen. Vuosikymmeniä myöhemmin syöpää sairastaessaan isäni isä kertoi jo aikuiselle pojalleen tavalla, jolla hän ei yleensä puhunut. Se oli erikoista, koska poika ja isänsä eivät koskaan keskustelleet syvällisiä. Isäni isä kertoi, että hän ei suinkaan jättänyt ottamatta poikaansa mukaan metsäretkelle, etteikö olisi rakastanut häntä. Hän meni metsään yksin, koska halusi mennä sinne rauhassa itkemään keskelle ei-mitään, pois uteliaiden katseiden alta. Mitä hän metsässä itki, sitä hän ei kertonut ja se jää ikuiseksi mysteeriksi.

Tarina on niin surullinen ja liikuttava, että pelkkä ajatus siitä saa minut usein itkemään. Ei pelkästään siksi, että se on ainoa kerta kun pappani on kertonut pojalleen epäsuorasti, että pohjimmiltaan rakasti häntä, vaikka heillä oli muuten ajoittan tulehtuneet välit. Mutta myös siksi, että miten miesten on vaikea itkeä tai puhua toistensa kesken, sukupolvesta toiseen.

On tärkeää voida itkeä. Jälleen kerran voin lainata Gandalfia, I will not say: do not weep; for not all tears are an evil.

Olisipa mieli yhtä kirkas kuin tuo syysaurinko. Maanantain kirouksen pilvi myllää lähinnä pääkopan sisällä, sieltä onneksi ulos purkautumatta. Jokin on rikki, mutta selviän. On hämmentävää, miten hetkellinen tilanne voi avata vuosien takaiset haavat uudelleen. Miksi se menee aina niin, että ihminen vain kuvittelee selvinneensä?

Kryptistä pohdintaa, tarkoituksella.

Riddles in the dark. –Gandalf the Grey