Vaikka sain pidettyä tämän viikon työpäivät normaalin puitteissa, käyn ilmeisesti viikon päätteeksi melko kierroksilla, sillä yöllä herään paniikkikohtaukseen. Oloa voi kuvailla jonkinlaiseksi koko kehon hälytystilaksi. Lämmitysjärjestelmä ei toimi, vaikka ikkunasta hönkii pakkasilmaa sisään.

Yö on takanapäin ja olo on parempi. Ilmeisesti erilaisiin kuormituksiin vaikutukset näkyvät vasta myöhemmin.

Päätän ajoissa, että pidän rauhallisen sisäpäivän tänään. Ei mitään raskasta nyt. Paitsi musiikkia.

Chill.

Jaksaisinpa kirjoittaa jotain tähdellistä. Viikko on palvellut hyvin. Näyttää siltä, että elämä hymyilee vihdoin.

Torstai, eli terapiapäivä. Minussa on uutta virtaa. Työpäivä on kiireinen ja lagitan hieman kaikessa, koska aamulla iskee migreeni. Saan kivun onneksi estettyä lääkkeillä, mutta tilalle tulee se kuuluisa pöhnä. Onnistun tekemään kaiken tarvittavan ennen kuutta, minuuttia ennen tarkalleen ottaen. Läheltä liippaa, mutta onnistun jälleen pitäytymään päätöksessäni lopettaa ajoissa.

Yllättävän haasteellista. Huomaan, että täytyy keskittyä entistä tarkemmin priorisointiin ja oikeiden asioiden tekemiseen. Ei saa tulla hetkeäkään sellaista ”nyt teen tätä niin pitkään kuin tarve vaatii, kellosta viis!” -tunnetta. Jos jokin vie pidempään kuin pystyy tekemään, asiaa pitää lykätä ja siirtyä tärkeämpään. Joutuu todella harrastamaan jatkuvaa ajan ja tehtävän priorisointia, aivan eri tavalla kuin aikaisemmin.

Tänään on ensimmäinen päivä kun noudatan samaa sääntöä myös vapaa-ajalla. Ei minun ole pakko lukea joka päivä. 80 päivän putken voi helposti katkaista, ei lukutavoite yhteen päivään kaadu. On pakko opetella sietämään ”alisuoriutumista” jatkuvan ylisuorittamisen jälkeen.

Tämä on uutta minulle ja kestää varmasti pitkään, ennen kuin opin terveille tavoille. Mutta tämä on välttämätöntä jaksamiseni kannalta.

Tajusin juuri, että taidan olla todellinen työnarkomaani. Hauskaa muuten, että suomen kielessä sana kytkeytyy huumeisiin, kun englannin kielessä sana liitetään alkoholiin (”workaholic”).

Matkan varrella työstäni yrittäjänä on tullut valtaosa identiteettiäni ja jopa keino hallita ikäviä tunteita. Sairaalloinen työn tekeminen on varmasti myös jonkinlainen traumaperäinen käyttäytymismalli ja dopamiinin lähde, joka on vain tiivistynyt vuosien varrella.

Työnarkomaniaa voidaan kuvata jatkuvana käyttäytymismallina, johon liittyy pitkät työpäivät, työn tekeminen yli odotusten ja pakkomielteinen suhtautuminen työhön. Käsite on peräisin 1970-luvulta, jolloin se määriteltiin ensimmäisen kerran ”riippuvuutena työhön ja hallitsemattomana tarpeena työskennellä jatkuvasti”.

Tutkimusten mukaan noin 10 prosenttia väestöstä kärsii työnarkomaniasta. Ilmiö on yleisempi johtotehtävissä toimivilla.

Työnarkomanian piirteitä ovat muunmuassa:

1. Ajankäytön hallinnan vaikeus: Työpäivän pituus venyy helposti, koska työn imu on niin vahva. Vaikka kuinka yrittää, tehtävälistalle päätyy lisää ja lisää tekemistä.
2. Keskeneräisyyden sietämisen haasteet: Tuntuu vaikealta jättää asiat kesken, vaikka se olisi rationaalisesti perusteltua.
3. Riittämättömyyden tunne: Normaalin pituinen työpäivä ei tunnu ”tarpeeksi hyvältä”.
4. Hyvä olo työnteosta: Työ antaa merkityksen ja jopa mielihyvää, mutta voi samalla aiheuttaa uupumusta. Vaatii jatkuvasti enemmän onnistumisia, jotta saavuttaa hyvän olon tunteen.
5. Työn rajaaminen on vaikeaa, vaikka siihen tietoisesti pyrkii.

Kyllähän kaikki boksit voi näistä ruksia. On hyvä aika havahtua tähän. Tänään on kolmas päivä putkeen, jolloin saan työpäivän pidettyä alle kahdeksassa tunnissa. Tuntuu hyvältä, kun ehdin olla perheen kanssa ja jopa urheilla.

Tästä se ”tervehtyminen” lähtee.

On uskomatonta miten iso vaikutus mielialaan ja jaksamiseen on sillä, että tekee normaalin mittaisia työpäiviä. Liian pitkään olen tehnyt ympärivuorokautista päivää. Nyt on pakko hyväksyä se, että tekemistä on liikaa, eikä se vähene tekemällä. Päiviä täytyy jaksottaa.

Hard stop toimii hyvin toista päivää putkeen. Työaikani on 10-18, mutta puoli kuudelta alan lopettelemaan. Tavoitteeni on lopettaa työt ennen kuutta. Se onnistuu vain siten, että jätän kesken kaiken, vaikka kuinka tuntuisi pahalta. Olen niin pitkään tehnyt 500%, että 100% saa vaihteeksi riittää. Tai vaikka edes 80%. Priorisoinnin merkitys kasvaa, mutta sitä joutuu tekemään jo muutenkin. Aika on paras priotiteetti. Tiheällä kammalla eteenpäin.

Itsestä huolehtimisen tärkeys korostuu, kun huomaa miten iso vaikutus virkistymisellä on. Myös perheestä huomaa, että läsnäoloani on kaivattu. Kun työpäivät ovat järkeviä, jää aikaa myös perheelle.

Töiden jälkeen lämmitän saunan. Pojan kanssa on hauskaa löylytellä. Nauramme vilvoitellessa. Tätä on jäänyt arjesta puuttumaan.

Illan päälle hyvä elokuva, suklaata, melatoniini ja unten maille. Osaan sittenkin myös nauttia elämästä. Se on näköjään jotain muutakin kuin työtä.