Maanantai. Kuinka ihmeessä on taas maanantai? Ajatukseni harhailevat. Ihan hyvä toimistopäivä takana. Tyyntä ennen myrskyä. Poika sairastelee, toivottavasti ei koronaa. Toisaalta, ihan sama. Yskää ja kuumetta. Mistäs sitä tietää. Kunhan ei pahene. Sydän syrjällään katson pientä pötköllään tyynyistä ja peitoista muodostetussa ”pesässään”. Väittää, että kaikki on hyvin. Hyvä niin.

Edessä on vilkas työviikko. Pitää muistaa ottaa illat rennosti. Ajattelin, että katson vielä nyt illalla yhtä työhön liittyvää asiaa, mutta taidankin vain syödä hyvin ja pelata.

Ystävänpäivä. En juhli, mutta mukavaa, että ystäviä on, jos niitä on. Aamun tweetissä jaoin mietteitä ystävyydestä. Olen aina kokenut itseni ulkopuoliseksi, enkä ole koskaan oikein uskonut, että minusta joku oikeasti tykkäsi. Kai se on koulukiusatuksi joutumisen ja herkän luonteen syytä. Kunnollista itsetuntoa minulla ei ole ollut koskaan, mutta aikuisena olen hieman saanut omanarvontuntoa takaisinkin.

Vaikka minulla on varmasti muutama ihminen, jotka kokevat myös minut ystäväkseni, en oikein osaa olla se aktiivinen osapuoli ystävyyteen liittyvissä asioissa. Minä olen se, jota joskus ihmiset pyytävät lähtemään ulos ja olen myös se, joka usein kieltäytyy tapaamisesta. Elämässäni on ollut aikoja, jolloin en lähtenyt, vaikka ovelta tultiin hakemaan. Olen pitänyt itseäni huonona ystävänä, kun en vain osaa handlata mitään kaveruutta kummempaa. Onneksi tosiystävien kohdalla luonne, aika tai elämäntilanteet eivät vie ystävyyttä minnekään. Parhaat ystävät säilyvät, vaikka vuosikymmen välistä katoaisi jonnekin.

Ajatukseni palaavat kouluaikoihin. Toivoin kovasti ystävää, joka olisi kiinnostunut samoista asioista kuin minä. Pidin kauhuelokuvista, harrastin koodaamista, tietokoneita, pianon soittamista ja kirjoittamista. Kavereita oli jonkin verran, mutta käperryin aina omiin oloihini ja tunsin yksinäisyyttä, koska tuntui, että en kuulu porukkaan outoine nörtin harrastuksineni. En myöskään uskaltanut jutella porukassa, kuten muut. Olin hyvin introvertti, pääni sisällä elävä kummajainen. Tuntui, että olen outo. Nykyään tunnen paremmin itseni ja tiedän, että olen vain sisäänpäinkääntyneempi luonne. Olisi jopa mukava kokeilla sen aikaisten ystävien kanssa uudelleen. Ehkä tultaisiin paremmin juttuun vanhempana.

Luonteenpiirteeltäni olen INFJ, jollaisia on 1% väestöstä. Ei liene sattumaa, että myös vaimoni on INFJ – vaikka hän on monessa mielessä hyvin erilainen kuin minä, hän ymmärtää minua täysin. Siksi tulemme hyvin toimeen. Ilman häntä olisin varmaan täysin erakko Internetin ulkopuolella. Ystävänpäivänä muistaa ne tärkeimmät ihmiset, lähivuosilta ja vuosien takaa. Kiitos, ystävä.

Hyvää ystävänpäivää!

Herään kahdeksan jälkeen aamulla. Tarkoitus on lähteä vaimon kanssa kävelylle ja tulla takaisin juuri sopivasti ennen kuin Suomi-Ruotsi-jääkiekko-ottelu alkaisi kello 10:40. Unet vähän venähtävät, mutta ei liikaa, torkun vain puolisen tuntia. Sunnuntaina ei saisi olla kiire minnekään.

Jännittävä ottelu, 0-3 tilanteesta 4-3 voittoon jatkoajalla. Mukavaa katsoa olympialaisten talvilajeja kuin mikäkin eläkeläinen. Hiihtoakin tuli seurattua sivusilmällä.

Jääkiekko-ottelun jälkeen katsomme elokuvan. Sen jälkeen aloitan kirjoittelupuuhat. Kirjoitan noin tuhat sanaa aiheesta ”Näin selaat nettiä mukavasti – Estä evästeikkunat, mainokset ja seurannat”, mutta sitten väsyn, käytyäni kaikki 29 selainta läpi, joista olin kirjoittanut aikaisemmin muistiinpanoja ylös. En ole vieläkään ihan satavarma selainvalinnastani, joten teksti jää jälleen virtuaaliseen pöytälaatikkooni.

Mitään järkevää ei ole tullut tehtyä. Elokuvia, kirjoja ja lepoja. Se on ihan oikein tänään.

Töks. Siihen päättyy kohtuullisen rento sunnuntai.

Kuuntelen Jyrki Kasvin omaelämäkertaa samalla kun juoksen pitkän matkan lenkkiä. Kasvi aloitti ASP-tilille säästämisen hyvin nuorena. Se saa miettimään omaa elämääni. Ehkä olisin asunut jo hyvän tovin omassa töllissä, jos asiat olisivat menneet putkeen.

On kuitenkin turha jossitella sitä, että kuinka monta vuotta elämästään on heittänyt ”hukkaan”. Koen, että ilman tapahtunutta, en olisi tällä tiellä. Tästä juurisyystä pidän Takaisin Tulevaisuuteen -elokuvista. Ainoa oikea teoria ajan kulusta.

Olen säästänyt ASP-tilille nyt vasta alle vuoden. Tällä kertaa tosissaan. Joskus taannoin jouduimme tyhjentämään asuntosäästötilin rahapulassa. Se harmitti. Nyt olen onneksi ollut jo yli vuoden ulkona velkakuopasta. Tällä kertaa pysyvästi.

Kymmenen kilometriä taittuu leikiten. Lenkin päälle sauna. Mietin lauteilla, että elämässäni on aika moni asia hyvin. Kirja- ja musaprojekti ovat edelleen takaraivossa ahdistamassa, mutta juuri nyt tykkään että ne ovat jäissä, sillä haluan keskittyä yhteen isompaan asiaan kerrallaan. Se yksi asia on hyvinvointi, joka pitää sisällä oman, perheeni ja yritykseni hyvinvoinnin. Minusta tuntuu, että hyvät ajat ovat edessä. Tämä on vasta alkua.

Viikko on kulunut nopeasti. Otan vauhtia aamun juoksulenkkiin ja teen uuden henkilökohtaisen ennätyksen. Lähes kolme kilometriä lähes varttiin. Tapanani on liiotella merkityksettömiä asioita. En tiedä miksi teen niin, usein huomaamattani. Tarkat lukemat: Lenkin pituus: 2.69 kilometriä, aika: 16.26 minuuttia. Ihan hyvä.

Taas yksi äänikirja luettuna. Se on jo kahdeksas tänä vuonna. Olen lukenut aika lailla 1-2 kirjan viikkotahtia. Kun äänikirjoja on kuunnellut kaksinkertaisella nopeudella pidempään, normaali nopeus kuulostaa siltä kuin lukija olisi humalassa. Jännä, miten aivot sopeutuvat. Sattuneesta syystä, kirjavalinnassani Et taida kuunnella: Miksi kuunteleminen on tärkeää ja miten se muuttaa meitä kerrotaan muunmuassa, että ihminen ajattelee moninkertaisesti nopeammin kuin kirjoittaa tai puhuu. Siksi nopeutetun puheen kuunteleminen ei ole mikään ongelma.

Kirjasta jäi mieleen paljon hyviä asioita. On tärkeä taito kuunnella toista ihmistä. Hyvä kuunteleminen ei tarkoita sitä, että on hiljaa ja välttää omien mielipiteidensä kertomista. Se ei ole tietenkään myöskään omien irrallisten mieltymysten kertomista. Se on toisen asian huomioimista, yrittämättä vaikuttaa tai ohjailla mitenkään. Monta tuttua asiaa kuuntelemisesta, mutta myös monta oivaltavaa muistutusta asioista, joita moni pitää itsestäänselvyytenä. Loistava kirja, joka jokaisen tulisi lukea.

Omaa koodia kehitystiimille esitellessäni tajuan, että olen tehnyt tällä viikolla paljon. Ymmärrän myös, että teknologiapiällysmiehenä minun ei aina tarvitse tehdä täsmälleen samoja asioita kuin muut, eikä potea huonoa omaatuntoa erilaisista hommista. Tuntuu hyvältä, että minulla on oikeastaan aika hyvin pullat uunissa työelämässä ja itseni lisäksi muutkin vaikuttavat viihtyvän töissä.

Saan hommat purkkiin neljältä ja lähden vaimon kanssa elokuviin. On mukavaa aloittaa viikonloppu näin. Hyvää viikonloppua!

Torstain tehtävälistalla on 18 tehtävää, pientä ja isoa tekemistä. Aurinko paistaa. Nostan seisomapöytäni pystyasentoon. Jostain on aloitettava. Otan kahvia ja aloitan helpoimmasta. Tehtävä kerrallaan ruksaan tehdyksi. Rokki raikaa.

Työni on monipuolista, mutta pahimmillaan aivan liian pirstaloitunutta. Aamurutiineihin kuuluvia tehtäviä en edes kirjaa minnekään, ne tulee vain tehtyä. Tällaisia ovat muun muassa php-malware-scannerin lähettämät raportit tiedostoista, joissa on mahdollisia haavoittuvuuksia. Käyn tiedostot läpi, totean epäturvallisen funktion käytön tapauskohtaisesti turvalliseksi ja merkitsen hashin whitelistille, jolloin en saa ilmoitusta uudelleen huomenna.

Palvelinasiat ovat intohimoni ja pieni rutiininomainen osa työtäni. Seuraavaksi katson meilit. Tähän menee yleensä kymmenen minuuttia. Viestit arkistoon, helppoihin vastattaviin heti vastaus, loput todolistalle myöhemmin hoidettavaksi. Yleensä sähköpostista ei päädy tehtävälistalle mitään, sillä pidän homman tehokkaana. Joskus kuitenkin tulee työhakemuksia, teknisiä speksauksia tai muita isoja möhkäleitä, joihin ei minuutissa reagoida. Nämä laitan listalle. ”Sähköpostissasi on nolla viestiä, olet saavuttanut InboxZero!” . Sähköpostin pitää olla tyhjä.

Meilien jälkeen hoidan asiakaspalvelun asiakaspaneelissamme. Minulle on tärkeää, että asiakas saa vastauksen mahdollisimman pian. Jyrkkä ei robottivastauksille, asiakas ansaitsee nopean vastauksen, vaikka itse työ ei menisikään työn alle heti. Hoidan asiakasviestinnän aamulla ja iltapäivällä, tarvittaessa väleissäkin, jos löytyy sopiva sauma.

Kahdeksastatoista tehtävästä on jäljellä kuusitoista. Näiden lisäksi on kaikenlaista pientä tarkistettavaa. Hieman häiritsee, että olen maanantaina arvioinut kehitystyöhön menevän ajan väärin. Jostain syystä koen huonoa omatuntoa siitä, että sisäiseen ja projektinkululliseen kehitykseen menee aikaa tuntitolkulla, vaikka sen pitäisi olla yksi tärkeimpiä osa-alueita työssä. Tällä viikolla olen kehittänyt erityisesti lohkokirjaston lohkon tuontisovellusta eteenpäin. Pian on kaikki lohkot tuotavissa yhdellä komennolla.

Kehitykseen menee oma aikansa, seuraavana vuorossa lounas. Laitan Naapurin Maalaiskanan Crispy Wingsit Air Füheriin ja odottelen parikymmentä minuuttia, välillä ravistellen. Päälle Poppamiehen Hot -kastiketta. Syön ruoan suurella nautinnolla. Merkkaan kalorit ylös, totean että niitä on 1591 kcal. Hupsista vaan, ihmekös tuo kun olikin niin hyvää. Loppupäivä syömättä? Ei sentään, eipä se haittaa vaikka välillä menee yli.

Jatkan töitä. Hetken päästä kuulen vaimon ja pojan huutoa toisesta huoneesta. Pojan naama on veressä ja molemmat ovat paniikissa. Otan paperia ja katson tarkemmin. Silmäkulma on auki, eikä kukaan ole hengenvaarassa. Poika on kompastunut ja kaatunut johonkin pyödän kulmaan. Haava on ikävästi juuri kulmakarvan ja silmäluomen välissä, paljon pehmeää ja verisuonta tuossa kohtaa. Haava tyrehtyy nopeasti ja osoittautuu pieneksi. Huokaisemme helpotuksesta, mitään vakavaa ei käynyt. Onni onnettomuudessa, sanonta pätee. Paikkaan ja rauhoittelen pojan ja jatkan töitä.

Työt venähtävät ehtoon puolelle. En minä edes tiedä, miksi teen yli yhdeksäntuntisia päiviä taas etänä ollessa. Jotenkin on sellainen olo, että eihän tämä vielä riitä mihinkään, kun olen kotona ja joudun välissä tekemään muutakin kuin puhdasta asiakaskeikkaa. Kuitenkin unohdan, että en ole enää Papa-J:n kanssa kahdestaan pienyrittämässä. Meitä on enemmän ja projektit edistyvät, vaikka en itse juuri nyt olisikaan niiden kimpussa. Unohdan myös miten tärkeä osa palvelimet ja kehitys ovat koko homman pyörittämisen kannalta. Ja nekin pyörivät ilman minuakin. Silti, miksi poden huonoa omatuntoa siitä, että koodaan ”vain” X tuntia X asiaa? Onko jokin toinen tehtävä parempi kuin toinen? Hommaa riittää aina, eikä asioita yhdessä päivässä saa valmiiksi milloinkaan. Miksi olen näin neuroottinen ja tunnevammainen?

Tehtävälistalla nolla tehtävää. Vaatteet tosin pitäisi laittaa kuivumaan. Kello on seitsemän ja tavoitteenani on tänään vielä lukea kirjaa ja pelata. En tiedä onnistuuko, kun pitäisi miettiä syömistäkin. Ahdistaa. Ei jaksa mitään. Otan varmaan leipää.

Eilen yllätin puolisoni, joka oli allapäin ja menimme ostamaan elokuvaliput Kuolema Niilillä -elokuvan ensi-iltaan perjantaita varten. Elokuva alkaa viideltä. Tein tämän myös siksi, että en jatkaisi töitä perjantai-iltana seitsemään, kuten viime viikolla.

Olisi kiva päästä lopettamaan ”ajoissa” vaikka kolmelta tai neljältä, joka on varmaan jollekin toiselle ihan normipäivä, mutta minulle tuntuu älyttömän aikaiselta. Liian monesti vieläkin lopettelen vasta sitten kun ulkona on pimeää, kahdeksan vuoden yrittäjyydenkin jälkeen. Pitäisi kai olla välillä myös toimistolla, jolloin tulisi jätettyä kone sinne ja lopetettua ajoissa. Toimistopäivinä se onnistuu suuremmalla todennäköisyydellä. Etänä jotenkin on jo valmiiksi kotona koneella, joten tulee sitten tehtyä töitäkin pidempään.

Sellainen stoori tällä kertaa. Pakenen syömään ja vapaalle. Huomenna taas koodataan.