Nukun yli kymmenen tuntia kuin tukki. Uni tulee tarpeeseen. Myöhäinen aamupala, parit videopelit. Juoksen kymmenen kilometriä, lenkkiseurana tällä kertaa Simo Salmisen elämäkerta. Aurinkoinen sää. Kelpaa.

Seuraavana ohjelmanumerona kotisauna.

Jotenkin hidas lauantai, mikä tuntuu oikein mukavalta. Muistan, että en ole tänään juonut ollenkaan kahvia. Siitäkö tämä päänsärky? Toivottavasti ei pahene.

Päätän, että pidän huomenna lepopäivän. Sunnuntaina ei tarvitse juosta.

Olisipa enemmän viikossa tällaisia päiviä, kun ei tarvitse miettiä yhtään mitään.

این نیز بگذرد,

”This too shall pass”, persialainen sananlasku.

Parempi päivä. Lenkkikelit edelleen huonot, vaikka aamulla pakkasta. Juoksen silti.

Joskus mietin, mikä pointti tässä kaikessa on, jos me kerran kaikki kuollaan? Nämä ovat varmaan näitä, mitä jokainen ihminen jossain elämänvaiheessa miettii tavalla tai toisella. Minä ehkä muita useammin. Etenkin nyt ajatukset ovat tulleet mieleen, kun olen lukenut syöpään kuolleiden merkkihenkilöiden elämäkertoja. Kasvi, Hintsa, jne. En tiedä miksi valikoitunut juuri syöpään kuolleiden henkilöiden kirjoja viime aikoina. Alitajuista tai sattumaa.

Isäni puhui ”vedenjakajista” syöpää sairastaessaan. Minun yksi isoimmista vedenjakajista lienee hänen kuolemansa. Ei siitä pääse yli, eikä tarvitsekaan. Viimeinen sana ”hyvin” kysymykseen ”miten menee?” vastattaessa ja viimeinen tekstiviesti ”olet rakas minulle myös” riittävät, ne säilyvät muistoissa tärkeimpinä. Ikävä tietysti on ikuinen.

Elämä on kuin elokuva. Elokuvaa katsoessa tietää, että sillä on tietty kesto ja se kyllä loppuu kun tarpeeksi pitkään katsoo. Hyvän elokuvan parissa viihtyy, eikä loppu enää harmita. Päinvastoin, loppu parhaimmillaan kruunaa kaiken.

Jos elokuva osoittautuu kehnommaksi kuin ennakko-odotukset antavat ymmärtää tai venyy venymistään, sitä suorastaan toivoo sen päättyvän nopeammin. Kaikista parhaita ovat elokuvat, jotka ovat sopivan mittaisia, sisältävät hyviä ja huonoja hetkiä, itkettävät ja naurattavat. Ennalta-arvaamattomuus on suotavaa ja kuuluu asiaan. Tällainen on myös hyvä elämä. Se voi olla pitkäkin, täynnä mutkia ja vastoinkäymisiä, mutta elämä sisältää myös paljon hyvää ja kaunista, jota kannattaa vaalia aina kun voi.

Menipäs filosofiseksi näin perjantaina. Viikonloppu tietää lepoa, sushia, sarjoja, elokuvia, kirjoja ja Overwatchia. Nyt nautin, enkä anna minkään pilata hyvää virettä, joka pilkahti esiin kuin odottamaton aurinko myrskyn jälkeen.

Pitkä videopalaveri ohi. Päässä heittää. Hieman venähtää työpäivä. Kirjoitin aamulla Instagramiin:

Nyt on ollut melkoisia koomapäiviä. Mieliala on ollut nollissa. Väkisin rimpuilua. Henkiset voimat jotenkin lopussa. En tiedä tarkkaa syytä, varmaan monen asian summa. Ehkä tämä sääkin vaikuttaa. Loskapaska on perseestä.

Valivali, uliuli. Ei auta, elämä jatkuu.

Päivitys huomataan työpaikallakin. Saan puolen päivän aikaan privaan viestiä. Voin ihan hyvin, kai se on tämä ahdistus, joka vaivaa. Tai sää. Mistä minä tiedän? 02-07 unirytmillä väkisinkin alkaa vaje jossain kohtaa iskemään.

Jyrki Kasvin omaelämäkerta luettu. Hyvä kirja.

On pakko ottaa vielä kofeiiniannos. Tiedän, että tämä on loputon kierre, mutta muuten ei pysy hereillä.

Väsyttää.

Tänään ei aivoissa liiku mikään.

Huono päivä. Väsyttää. Ulkona on tupakan väristä. Räntää sataa vasten kasvoja. Lenkki kulkee, mutta kaikki muu tuntuu vaikealta. Varhaisteini-ikäisen tyttären kanssa riitaa aamusta. En edes tiedä missä ongelma, varmaan minussa taas. Työpäivä sujuu omalla painollaan.

Poika sairastelee, toivottavasti ei koronaa. Toisaalta, ihan sama. Yskää ja kuumetta. Mistäs sitä tietää. Kunhan ei pahene. Sydän syrjällään katson pientä pötköllään tyynyistä ja peitoista muodostetussa ”pesässään”. Väittää, että kaikki on hyvin. Hyvä niin.

Eilen

Haen töiden jälkeen muutamat testit pojan sairastelu mielessä. Tänään pojan vointi on mennyt paremmaksi, eikä kuumetta ole, mutta varmistetaan nyt sitten, ihan huvikseen. Tsädäm-pädäm, mikäs sieltä tuleekaan…

Ajattelen, että en kirjoita tästä mitään. Korona tuntuu olevan jonkin sortin kiertopalkinto nykyään. Eniten minua vain ahdistaa se, että se nostetaan tikun nokkaan (myös kirjaimellisesti) toista vuotta putkeen. Mutta minkäs teet. Tarttuvaa sorttia, niin hohkaus kuin itse viruskin.

Kaikki muut perheenjäsenet on rokotettuja, tytär pariin kertaan, me vanhemmat kolmeen kertaan. Poika on ainoa rokottamaton. Emme kahdeksanvuotiasta ole viitsineet väkisin viedä erikseen rokotettavaksi. Näyttää kuitenkin siltä, että selvisi lievillä oireilla, vain puolitoista päivää kuumetta ja vähän yskää. Voihan se vielä tarttua meihin muihinkin, mutta ei manailla.

Jyväskylän kaupunki ohjeistaa, että oireettomat saavat toimia normaalisti [sic]. Mielessäni käy, että peruisin koko loppuviikon livetapaamiset ja jäisin itsekin vain kotiin. Kyselen vielä vähän työkavereiden fiiliksiä asiasta ja päätän sitten etäillä loppuviikon. Pelataan nyt sittenkin varman päälle. Ei hirveän usein tule oltua poissa töistä, jos joku muu on kipeänä, mutta herkästi tarttuvien virusten suhteen on hyvä tehdä peliliikkeitä. Näitä varmaankin nykypäivänä noro ja korona.

En tiedä mikä tässä päivässä harmittaa, kun pojan testitulos tuntuu sekin ihan mitättömältä asialta muuhun ahdistukseen nähden. Ei(köhän) tämä tästä.