To the moon! 🚀

Nyt on kyllä sellainen tilanne, että ei pysty reflektoimaan. Ei näillä unimäärillä ja kellonajoilla. Tänään töitä 09-23. Pakko saada aivot hetkeksi pysähtymään. Isoja asioita, isoja päätöksiä. Kaikesta lisää tuonnempana.

Niin vain katosi tämäkin päivä jonnekin. Työpäivä 09-20 ja sen jälkeen Pop!_OS-tuunausta 21-00.

Herään kuudelta. Ei meinaa silmät aueta. Älyvalaistus kirkkenee asteittain. Kaavin itseni ylös sängynpohjalta, raahaudun olohuoneeseen. Istun hetken hiljaisuudessa. Peikonlehti näyttää hyvältä, ajattelen. On itse asiassa ihan mukavaa olla näin aikaisin jalkeilla, vaikka samaan aikaan rintaa puristaa aamun väsynyt olotila.

Ei aikaakaan, kun olen jo ulkona. Pieni pakkanen, maasto jäässä. Juoksen järven reunalta ja katson Kuokkalan siltaa. Taivas on aivan musta, kuin kelluisimme avaruudessa. Niinhän me kellummekin. Kaukana näen tähden tai planeetan yksittäisenä valopisteenä. On niin pimiätä on, kuin mörön perssilimässä, sannois savolaene.

Juoksen aamulenkiltä suoraan kauppaan, koska jogurtti on loppu. Ostan kaksi litraa mustikka-banaani-luonnonjogurttia, sitä samaa jota olen syönyt viimeiset kaksi vuotta joka aamu. Marjoja sentään on pakkasessa. Kotiin tultuani pistän kahvit tulille. Ehdin katsoa Peltsin Lappia hetken, ennen kuin päätän lähteä töihin. Arki ei ole telkkarissa vielä alkanut. Kaipaan jo Ylen aamutelevisiota. Sen aika on vasta ensi viikolla.

Minun ei ole mikään pakko mennä kahdeksaksi hommiin, mutta koska palavereja on pitkin päivää, on jonkun hoidettava uuden harjoittelijan onboarding-lappuset ja merchit kasaan. Jep, Dudella aloittaa taas uusi ihminen. Se on hienoa se.

Päivä kääntyy ehtoon puoleen. Mihin se aika taas katoaa? Päätän lähteä pajalta puoli viideltä, olenhan tullut töihin kahdeksaksi. Otan kuitenkin läppärin mukaan, koska ”jos sitä vähän vielä naputtaisi”. Kotona avaan työkoneen ja alan tekemään liiketoimintaan liittyviä askareita.

Yht’äkkiä kello on 23:10. Jossain välissä olen laittanut lapset nukkumaan. En ollut läsnä tänäänkään. Perhana sentään. Maha kurnii. Milloinhan söin viimeksi? No tietenkin kahdentoista aikaan, lounaalla.

Yrittäminen ja tietokoneella istuminen on liian kivaa. Mutta tämä ei voi jatkua.

Huomenna aion tehdä edes jotain toisin.

Tänään vietän ”Älä koodaa mitään” -päivää. Onhan tuota tullut koodattua.

On jotenkin älyttömän hyvä fiilis. Vuosi on tullut aloitettua rivakalla juoksulenkillä ja aurinko on paistanut koko valoisan ajan.

Eilen saunoin eeppiset löylyt ja juttelimme vaimon kanssa saunasta viilentyessämme syvällisiä. Jotenkin keskustelu ajoi terapia-asioiden kautta aasinsiltana elämän rajallisuuteen. Veera kysyi minulta, mitä tekisit jos sinulle sanottaisiin, että olisi viikko elinaikaa. Vastasin heti, että tätä mitä nyt teen, eli saunoisin ja juttelisin sinun kanssa. Olen nimittäin melko tyytyväinen tähän elämään. Olen jo nyt onnellinen ja tyytyväinen, joten miksi muuttaisin radikaalisti enää mitään? Ehkä muutoksen aika vielä tulee, mutta nämä muutokset mitä olen viime vuosina tehnyt, ovat tehneet minusta tyytväisemmän olemiseeni.

Olen myös opetellut hyväksymään sen, että minä ja sinä kuolemme. Tuntuu karulta sanoa näin, mutta jokaisella on jo elinaika. Elinaikansa kuuleminen ei pitäisi tulla missään vaiheessa ”yllätyksenä”. Jokaisen meistä kuolema korjaa pois. Tätä olen yrittänyt harjoitella Memento mori -harjoituksilla. Se että emme tiedä elinaikamme pituutta on samalla vapauttavaa ja pelottavaa, mutta sen pituuden ei pitäisi merkitä niin paljon kuin päässämme kuvittelemme. Onko se viikko vai sata viikkoa, emme tiedä, mutta se on aivan riittävästi.

Yritän joka päivä muistaa keskittyä tähän hetkeen. Siksi jaan tähän loppuun vielä kuvan kuvan, joka on otettu ikkunastani tämän kirjoittamishetkellä auringon laskiessa:

Hyvää uutta vuotta ja memento mori!