Ahdistaa lähinnä kun en ole päässyt juoksutavoitteisiini. Aamulla viileän aikaan (5-8) ei jaksa herätä, töiden jälkeen on joko liian kuuma (28+ °C) tai hirveä nälkä ja heikotus (18-21) tai joku meno, kuten pojan kevätjuhla. Ei ole tekosyitä, ei vaan pysty.

Voisin tietysti juosta yöllä tai aikaisin aamulla, mutta se olisi pois yöunista sitten. Haluan nukkua sen 7-8 tuntia, muuten en kykene mihinkään ja kärsin ahdistuspiikeistä.

Ehkä 2-3 kertaa viikossa riittää toistaiseksi. Kun kaikki muut päivän tavoitteet ovat reilassa, ehkä tämä ei ole niin paha.

Kaikki ympärilläni sanovat, että muista olla itsellesi armollinen. Miksi en osaa itse itselleni sanoa niin? Ja miksi en kuuntele? En voi juosta, jos koko kroppa on vetelänä. En voi myöskään juosta, jos aikataulu ei salli. En voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa.

Tänään lämpötila on yli 32 °C. Onneksi saadaan perjantaina ilmastointilaite.

Näin kuumalla ei jaksa kirjoittaa pidemmästi. Sitä paitsi minulla on nälkä.

Päivän app-suositus: Craft.

Kai sitä jaksaa vielä iltalenkin?

Nyt on hyvä määrä unta alla ja jaksaa jotain tehdäkin. Kuuma päivä tänäänkin. Lähdemme tuttuun tapaan Veeran kanssa sunnuntaikahville. Odottamaton puhelu, ei mitään vaarallista kuitenkaan tällä kertaa.

Jotenkin huvittavaa, että tässä kaikessa kaaoksessa osa peloista menettää merkityksensä. Kun pelot ovat niin suuria, eivät pienet asiat enää haittaa. Jos joku kitisee jostakin irkkipalvelimesta, annan olla. Jos jokin ei jossain toimi, mitä väliä.

Asia korostuu, kun sisälle on nyt lentänyt ampiainen. Minä, vanhana ampiaiskammoisena, otan lasipurkin esille ja pistän ampiaisen purkkiin. Aiemmin tämä ei ole onnistunut, olen laittanut Lotan asialle. Olin jotakuinkin kymmenvuotias nimittäin, kun astuin maa-ampiaispesän päälle ja koko yhdyskunta hyökkäsi kimppuun. Sitä kipua ja pelkoa en unohda koskaan. Traumahan siitä jäi ja siksi nykyään panikoin aina kun näen ampiaisen.

Nyt jokin kuitenkin on muuttunut. En panikoi ihan heti, kerään itseni ja kohtaan pelkoni. Yllättävän helppo laittaa purkkiin. Ihan vapauteen asti ampiaista en saa, vaan pistän sen ikkunan toiselle puolelle purkkiin kitumaan. Jotenkin pelko on yhä siellä, mutta pystyn puoliksi kohtaamaan sen. Pelkään kuitenkin sen verran paljon, että en uskalla vapauttaa ampiaista, sillä kuvittelen sen hyökkäävän naamalleni saman tien. Tämä on kuitenkin jo iso askel. Se on se perspektiivi.

Viikon takainen Randy Blythen lausahdus sopii jälleen tähän hetkeen:

If I start thinking too far in the future, man, I’m fucked!

Lamb of God, Randy Blythe on Alcoholism – Opie Radio

Luulin aiemmin, että minulla oli aihetta murehtia. Kuinka väärässä olinkaan.

Kaikinta surkuhupaisinta elämässä on, kun tajuaa asioiden todellisen laidan vasta sitten kun jotain tapahtuu. Miksi olemme näin tyhmiä olentoja?