Monessakin mielessä ikävä päivä. Heti aamusta iskee migreenikohtaus, joka menee onneksi ohi muutamassa tunnissa. Tämän jälkeen hieman traumamuistoja kehiin. Työpäivä takellellen, mutta kunnialla kuitenkin.

Huokaus. Synkät päivät saisivat jo riittää.

Illasta Clintti Itäpuun leffa. Jotain hyvääkin.

Eipä voisi maanantaisempi fiilis enää olla. Paitsi, että maanantai on kohta ohi.

Nukun erinomaisesti, mutta muuten aika sekava päivä mm. tästä ja tästä syystä. Voisinpa sanoa, että kahvilakäynti rauhoittaisi, mutta sillä on tänään jostain syystä päinvastainen vaikutus. Jään koodailuissanikin jumiin ja tajuan vasta liian myöhään, että en ole edes syönyt.

Miksi tämä synkkyys jatkuu… on hankala päästä asioiden yli. Tiedän, että ahdistukseni vaikuttaa usein muihinkin. Mutta tuntuu, että en voi tälle yhtään mitään.

Joku saisi korjata tämän minun pääkoppani. En jaksa.

Fediversumissa keskustellaan vähemmistön kokemasta syrjinnästä somessa. Mastodoniinkin on tulossa ominaisuudet, jotka estävät esimerkiksi vihamielisten tahojen vastaamisen julkisiin postauksiin.

Tämä saa miettimään myös omia kirjoituksiani ja sitä miltä minusta tuntuu, kun ei-toivotut ihmiset lukevat niitä, kun jopa suorat vihamieheni lukevat vaikkapa lokikirjaa… Ihan varmasti tätäkin lukee joku, jonka kanssa olen menneisyydessä tietoisesti polttanut sillat, päättänyt olla olematta tekemisissä. Eipä se haittaa, koska en ole asiasta tietoinen.

Siihen asti kun minua ei häiritä, elän, olen ja kirjoitan vapaana kuin taivaan lintu. Onneksi digitaalisilla alustoilla voi estää ja hiljentää, tiettyyn rajaan asti. On minuakin vastaan käynnistetty vihakampanjoita ja alettu luomaan uusia sometilejä. Se on hämmentävää, kun en ole mitenkään radikaali tai provosoiva ihminen. Jotkut suuttuvat pienestä. No, ei mietitä niitä.

Viikonloppu on hiljainen. Varsinkin kun Lotta on kaverinsa synttäreillä. Talossa on suorastaan aavemainen tunnelma. On jotenkin hämmentävää, että tähän pitäisi joskus muutaman vuoden päästä tottua, kun tytär täysi-ikäistyy.

Suomi juhlii 107. itsenäisyyspäiväänsä. Minä juhlin nukkumalla, syömällä ja herkuttelemalla. Illalla katsomme Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas Lotan kanssa, pidennettynä versiona. Viisi tuntia vierähtää nopeasti.

Samalla kun olen iloinen siitä, että saan asua turvallisessa maassa, minut tekee surulliseksi tämän hetken kiihtyvä polarisoituminen. Meillä on äärioikeistolainen hallitus, joka hyssytteelee ja symppaa avoimen rasistisia ja jopa kansallissosialistisia tahoja. Hallituksen jäsen marssii avoimen fasistisen liikkeen puolueen johtajan kanssa ja samaan aikaan sanoo puheessaan, että pötypuhetta, että täällä mitään natseja olisi. Uusnatsit eivät ilmeisesti ole sama asia.

612-kulkue päättynyt: kansan­edustaja marssi Sini­mustan liikkeen johtajan kanssa kärjessä, vasta­mielen­osoittaja ja 612-osallistuja melkein käsi­rysyssä

Helsingissä kohtasivat itsenäisyyspäivänä 612-soihtukulkue ja sitä vastustanut Helsinki ilman natseja -mielenosoitus. Töölöntorilla nähtiin natsitervehdyksiä, ja käsirysykin oli lähellä. HS seurasi mielenosoituksia paikan päällä.

Helsingin Sanomat

Oikeistolaiset sitten tietysti syyttävät ”äärivasemmistoa” tai ”kommunisteja” asioiden keksimisestä. Historioitsija Keskisarjankin luulisi tietävän miten se Natsi-Saksa sai alkunsa. ”Ei täällä mitään natseja ole” on se ensimmäinen vaihe.

No, menipä turhan poliittiseksi itsenäisyyspäivän pohdinnat. Itse en edes enää tiedä mihin akselilla sijoitun. Vasemmalla on lempeämpää ihmiskäsitystä, oikealla kylmempää kanssaihmiset ja diversiteetit helposti unohtavaa kyytiä. Itse kannatan ihmisarvoa ja kestävää talouspolitiikkaa, joten kai minä jonkin sortin vasemmalle kallellaan oleva oikeistoliberaali sitten olen. Tässä paradoksissa on yhtä paljon järkeä kuin siinä, että miellän itseni stoalaisuutta peränkuuluttavaksi nihilistiseksi agnostikoksi, jolla on kristilliset perusarvot. Sekametelisoppa, ristiriitainen basket case minä olen.

Tänään on kuitenkin kaikesta huolimatta leppoisa tunnelma. Mukavaa olla kotona, kalsarit jalassa.

Hyvää itsenäisyyspäivää!