Jokin kummallinen noidannuoli iskee niskaan. Ilmeisesti olen nukkunut taas mutkalla. Tempur Ombracio -tyynyni pitää pääni paikallaan, mutta kropalla on jostain syystä unessa oma tahto. Nukun kenties liikaa vatsallani, jolloin pääni on liian tiukassa kulmassa.

Sadepäivä toimistolla. Tänään kaupunki on kuin Night Cityssä. Mieliala pysynyt yllättävän hyvänä.

Odotan jostain syystä sitä, kun isoimmat kiireet hellittävät ja kaikki seminaaripresentaatiot on vedetty. Samalla tiedän, että ei saisi elää ”sitten kun”-elämää. Pitäisi elää ”nyt”-elämää. Se on välillä vaikeaa. En oikein osaa vieläkään täysin sisäistää kuolevaisuutta. En tiedä pystyykö sitä kukaan koskaan täysin ymmärtämään.

Panikoin öisin liian helposti, kun ajatukset valuvat hukkaan kuin tiimalasin hiekka, eikä mieli osaa päästää irti. Tuntuu raastavalta ajatella, että täytän pian 38. Sitten 39. Sitten 40. Sitten 50. Sitten 62 ja sitten minä kuolen, kuten isäni kuoli.

Vuosia meillä on enemmän kuin tarvitsee. Kunpa ne tulisi käytettyä järkevästi. Ne ovat kertakäyttöinen, yksisuuntainen lippu. Sitten sulaudumme osaksi universumia. Ikuisiksi ajoiksi, unholaan.