Tiistai, elon päivä järjestyksessään 13447. Päivässä on puolensa. Kaksiteräinen miekka. Iltaa kohden tunnelmat ajautuvat melko ankeiksi, mutta päätän jättää omat huoleni hetkeksi sivuun ja keskittyä pojan syntymäpäivään.

Kiireisen arjen vuoksi ehdotimme pojalle aikaisemmin shoppailua, mutta Manu kertoi kaipaavansa yllätysjuhlia. Sellaiset hän halusi, joten sellaiset hänelle myös suodaan. Lahjoiksi paljon herkkuja, legoja ja robuxia. Ovat kuulemma mieluiset. Illan päälle pelaamme pitkästä aikaa Raymania pleikalla. Naurusta ei malta tulla loppua.

On aina yhtä hämmentävää huomata ajan kulku: miten pienestä vauvasta on näin nopeasti kasvanut omaa polkuaan kulkeva nuori mies. Silti poikani haluaa olla vielä pieni, tykkää sylistä ja haleista. Olen siitä iloinen. Isomman ihmisen murheiden ei tarvitse alkaa vielä.

On ehkä liikaa vaadittu, että jokainen päivä olisi pelkkää valoa. Tänään jostain syystä päivää varjostavat monet huolet ja murheet, mutta asiat kyllä ratkeavat tavalla tai toisella.

En oikein osaa sanoa mitä mieltä olen maanantaista. Tavallaan tosi tehokasta, tavallaan ärsyttää kaikki.

Olen tällä hetkellä hieman kyllästynyt siihen, että ei ole vieläkään tietyllä tapaa turvattu olo, tätä sen tarkemmin avaamatta. Onneksi voin yhä itse vaikuttaa moniin asioihin.

Haluaisin elää täysin stressivapaata elämää. Tällä hetkellä se ei ole mahdollista. Tulevaisuudessa siihen saattaa olla mahdollisuus, jos pelaan kortit oikein. Askel kerrallaan. Toivon, että kaksi askelta eteen ilman, että tarvitsee jatkuvasti ottaa kolme taaksepäin. Ehkä tällä kertaa, vihdoin, onnistun.

Sopivan kryptistä. Mutta se on sellaista. Lue muistelmateoksestani lisää sitten vuonna 2045.

Postdromessa kaikista turhauttavinta on se, että vaikka yrittää tehdä jotain järkevää ja ajatella, ei siihen täysillä kykene. Tällaisina päivinä sanon lapsille ja vaimolle, että älkää ihmetelkö, jos olen tänään omituinen, alakuloinen, poissaoleva, enkä tajua mistään mitään. Saan olla tyhmä luvan kanssa.

Kaikilla migreeni ei ole samanlainen, esimerkiksi minulla ei tule prodromea eikä auraa. Päänsärky 4-24 tuntia, sitten postdrome 24-48 tuntia.

Tähän postaukseen on hankala irrottaa lusikalla kaavituista aivoista mitään muuta oleellista. Tarkoituksena oli kirjoittaa varmaan kuolevaisuudesta, hetkessä elämisestä ja jostain yltiöfilosofisesta, mutta ei siitä tule nyt mitään.

Tiedän, että yleinen elämänohje on, että pitäisi nauttia koska koskaan ei tiedä milloin viimeinen hetki tulee omalle kohdalle. Mutta hankala elämästä on aina nauttia. Joskus eläminen on surusta toiseen liikkumista. Joskus se on selviämistä. Joskus se on onnellisuutta. Sitä elämä on. Se ei ole aina hyvää tai edes nauttimista. Koen, että syntymisen jälkeen ennen kuolemaa kaikki on plussaa.

Tässä päivän filosofinen pläjäys. Enempään ei pysty. Ja sekin on ihan OK.

Lotta saa kissanhoitokeikan ja haluaa, että saatan hänet perille asti. Olen iloinen, että 16-vuotias jaksaa vielä isänsä seuraa. Puen treenivaatteet päälle ja päätän, että juoksen takaisin. Spontaani 22 kilometriä tyhjään vatsaan on aina hyvä idea. Miksi en koskaan opi? Matkalla olevasta kaupasta tarttuu mukaan pähkinäpatukka, vauhtikarkkia ja Osheeta, mutta eihän se ihan riitä. Nautin silti luonnosta. Plussat voittavat miinukset.

Illasta odotetusti migreeni. Toivottavasti heltiää yötä kohden, tuntuu pahenevan vaan. Ei pitäisi katsella ruutuja, mutta tuntikausien makoilu kyllästyttää. Kipu 6/10. Migreenilääke on tietenkin loppu.

Sellainen se lauantai. Huomenna varmasti jo helpottaa.

Taas on viikko paketissa. Olo on hämmentynyt, monestakin syystä. Päällimmäisenä on kuitenkin positiivisuus ja toiveikkuus. Kaikki asiat elämässäni eivät ole vieläkään kuten haluaisin ja moni juttu hiertää. Kunhan saan vielä viimeisenkin vastaan hankaavan pilarin pois päiväjärjestyksestä, sitten minua ei pysäytä mikään.

Uskon, että kovalla työllä saan aikaan tuloksia. Jos se ei riitä, ei riitä mikään. En ole täällä turhanpäiten. Teen kaikkeni, enkä koskaan luovuta.

Onneksi on viikonloppu.

Tilatkaa Dudelta. Support your local.