Postdromessa kaikista turhauttavinta on se, että vaikka yrittää tehdä jotain järkevää ja ajatella, ei siihen täysillä kykene. Tällaisina päivinä sanon lapsille ja vaimolle, että älkää ihmetelkö, jos olen tänään omituinen, alakuloinen, poissaoleva, enkä tajua mistään mitään. Saan olla tyhmä luvan kanssa.
Kaikilla migreeni ei ole samanlainen, esimerkiksi minulla ei tule prodromea eikä auraa. Päänsärky 4-24 tuntia, sitten postdrome 24-48 tuntia.
Tähän postaukseen on hankala irrottaa lusikalla kaavituista aivoista mitään muuta oleellista. Tarkoituksena oli kirjoittaa varmaan kuolevaisuudesta, hetkessä elämisestä ja jostain yltiöfilosofisesta, mutta ei siitä tule nyt mitään.
Tiedän, että yleinen elämänohje on, että pitäisi nauttia koska koskaan ei tiedä milloin viimeinen hetki tulee omalle kohdalle. Mutta hankala elämästä on aina nauttia. Joskus eläminen on surusta toiseen liikkumista. Joskus se on selviämistä. Joskus se on onnellisuutta. Sitä elämä on. Se ei ole aina hyvää tai edes nauttimista. Koen, että syntymisen jälkeen ennen kuolemaa kaikki on plussaa.
Tässä päivän filosofinen pläjäys. Enempään ei pysty. Ja sekin on ihan OK.
Tässä kirjoituksessa on 189 sanaa. Blogi on osa Fediversumia, voit tykätä ja kommentoida seuraamalla blogia Mastodonissa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (15:03) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Tuulisia päiviä
En tiedä helpottaako tämä yhtään. Iltajuttelut teinin kanssa venähtää. Unta tulee vasta neljän aikaan yöllä. Herään puoliltapäivin ja lähden ulos. Pakko saada happea. Juoksen viisi kilometriä täysiä. Sykkeet käyvät 200:ssa. Kai se henkinen rasituskin jotenkin vaikuttaa.
Minulla on yllättävän seesteinen olo iltapäivästä tilanteeseen nähden. Tyttären kanssa pitkät juttutuokiot auttavat tilanteisiin. Tai ainakin hetkellisesti. Jotain pysyvämpää ratkaisua pitää lähteä maanantaina selvittelemään. Jotain sellaista, josta on oikeasti apua.
Loppupäivä chilliä. En ole vielä varma huomisesta, mutta ei tarvitsekaan olla.
