Olen ahkeroinut. Nyt lepään, ansaitusti. Tänään ei irtoa enempää.

Päivän nostot:

• 17 tehtävää suoritettu
• Töitä 12-22
• Psykoterapia
• Mieliala keskivertoa parempi

Iltapala muuttuu yöpalaksi. Melatoniinivarastot täydennetty.

Oispa mielenterveyttä. Ei tätä meinaa jaksaa. Huonot yöunet alla, se boostaa kaikkia pahoja fiiliksiä. Omaa syytä tosin, yöuniin vaikuttivat:

• 400+ mg kofeiinia verenkierrossa
• Mättöpizza kymmenen jälkeen illalla
• Liian vähän liikuntaa
• Vedenjuonnin unohtaminen

Odotan kovasti stabiilimpaa aikaa.

Teen kovasti töitä stabiilimman ajan eteen. Kyllä se vielä sieltä tulee. Rahtunen optimismia jäljellä.

Onneksi huomenna on terapia.

Tänään on mieli maassa. Sama alavireisyys jatkuu koko päivän, vaikka se ei välttämättä ulospäin näykään. Olen taitava valjastamaan ahdistuksestani eteenpäin vievää voimaa. Usein mitä enemmän ahdistaa, sitä enemmän saan aikaan. Ahdistus ei kehity lamaantumiseksi saakka, vaan pusken täysillä sitä kohti ja ratkaisen asioita. Se saa minut voimaan paremmin. Vai onko tämä sittenkin sitä ”töihin pakenemista”? Ihan sama, mieluummin valitsen väsymisen kuin panikoimisen. Antaa tulla vaikka kymmenen loppuunpalamista, sillä ainakaan en ahdistuksissani hyppää mistään sillalta tai saa sydäninfarktia. Toivottavasti ei kuitenkaan tapahdu koskaan mitään näistä, koputtaa puuta. Eipäs jinxailla, soo soo!

Olen kirjoittanut tästä aiemminkin hyvin epämääräisesti ja niin aion tehdä tälläkin kertaa. Julkisessa päiväkirjassa ei passaa mitään kovin tarkasti huudella. Ymmärrän ja tiedostan, että on lupa olla allapäin. On lupa olla pessimisti ja on ihan sallittua kokea pettymyksen ja harmistuksen tunteita. Viime aikoina olen potenut jopa surua ja jonkinasteista masentuneisuutta, eikä se ole mitään melankoliaa. Asioihin on yleensä syyt.

Teen aivan liikaa, mutta ei minua tekemisen määrä häiritse. Ehkä eniten harmittaa se, että tekemiseni ei riitäkään. Siis kirjaimellisesti ei riitä saavuttamaan niitä tavoitteita, joita haluan. Enkä puhu nyt mistään henkilökohtaisesta kehityksestä.

Pahoittelen, että olen näin epämääräinen, mutta en enempää tätä pysty avaamaan. Tai enkä edes pahoittele. Vedän pahoitteluni takaisin. Eivät kaikki asiat maailmalle kuulu.

Ehkä jonain päivänä omaelämäkerrassani kerron kaiken. Sitten kun kaikki on koettu. Toivottavasti olen siinä vaiheessa miljoonani tehnyt, menestynyt ja lepäävä yksilö, enkä elämänsä tuhonnut ihmisraunio. Toivoa on vielä hippunen, parempaan tulevaisuuteen.

Istun junassa. Päässä tuntuu oudolta, varmaan nämä ilmanpainevaihtelut ja junatunnelit. Kunhan ei taas migreeniksi asti kehittyisi, sitä on ollut vähän liikaa viime aikoina. Stessi, niskajumit, unenlaadulliset asiat… Tästä tuleekin mieleeni varata aika Shamaanille, pistänpäs tekstiviestiä saman tien.

Ajatus ei tänään virtaa. Harmaa maanantai. Myyntipalaveri, check. 23 tehtävää, check. Yllättävän tuottelias päivä, siihen nähden että työpäivästä suurimman osan olen istunut joko junassa tai kahvilassa. Vaikka minulla onkin melko hyvä taito sulkea ympärillä tapahtuvat asiat pois näkökentästäni ja ajatuksistani, en ole liikkuvan työn ystävä. Nomad-työskentely ei toimisi minulle, siis sellainen, jossa tehdään toimistotta kahvilasta hommia ja ollaan koko ajan liikkeessä.

Jotkut haaveilevat reppureissaamisesta ja työskentelystä ”siinä samalla”, mutta minua moinen stressaisi. Toisaalta, en ole matkustelun ystävä muutenkaan. Jos joskus jonnekin matkaan, se on jokin mökki vuorilla. Se on yksi viihtyisä paikka, johon voin linnoittautua pidemmäksi aikaa.

Tykkään vakaudesta.

Kaipaan myös vielä vakaampaa tilannetta. Haaveilen ajoista, jolloin voin olla pingottamatta vaikka puolikin vuotta siten, että tiedän että sekä omat että firman rahat riittävät tarpeeksi pitkälle.

Ehkä se stressittömämpi elämä vielä tulee. Mutta stressataan nyt ensin.