Mean Creek pisti päässäni kunnon ajatusmyllyn päälle. Se muistutti minua niin monesta koulukiusaamistapauksesta, kuten omastani, joista olen joskus kirjoitellutkin jo. Usein kun kuulemme koulukiusaajista, koulukiusaamisista, ensimmäinen reaktio ihmisissä on ”tuollaiset pitäisi tappaa” tai muuta yhtä vihamielisen kostoreaktion tapaista. Totta kai kiusatutkin haluaisivat varmasti ahdingossaan olla isompia ja antaa takaisin nyrkistä. Mutta sinne asti ei tarvitsisi mennä. Silmä silmästä tekee maailman sokeaksi sanoi Gandhikin.
Tosiasia tuntuu kuitenkin useimmiten olevan se, että kiusaajat ovat itse niitä kiusattuja. Eivät välttämättä koulussa, mutta kotona, elämässään, aiemmassa elämässä. Elleivät suoraan kirjaimellisesti kiusattuja, he omaavat jollakin muulla tavalla haavoja, rikkinäisyyttä tai puutteita elämässään, lapsuudessaan tai mielenterveydessään. Sellainen joka on terve, jolla on hyvä kasvatus ja kotiasiat kunnossa ei noin vain kiusaa muita koulussa.
En taida tuntea ketään kiusaajaa, mutta minulla on sellainen tunne että kiusaajalla on yleensä itsellään paha olla, negatiiviset vastoinkäymiset ajavat hänet purkamaan tilanteen kiusaamalla muita, siirtämällä pahaa oloa eteenpäin tai lievittämällä sitä näkemällä pahaa oloa myös toisissa. Kiusaajalla on usein vähän jos ollenkaan todellisia ystäviä. Kiusaaja kuitenkin vetää muita mukaansa, myös ”kunnon väkeä”, jotka sopuleina ajautuvat mukaan kiusaajaporukkaan. Olen täysin samaa mieltä Jani Kaaron kanssa:
Koulujen vastaus kiusaajan poistamiseen on tietenkin se, että koska kiusaajia on usein monta, yhden kiusaajan poistaminen ei ratkaise mitään. Sallikaa minun olla toista mieltä.
[…] voin sanoa, että vaikka kiusaajia oli monta, niin oikeasti heitä oli vain yksi. Oli yksi mätä omena, joka käänsi kaikkien koviskandidaattien pään minua vastaan.
Jos tämä mätä omena oli koulussa, ilma oli sakeanaan uhkaa ja shakaalien ilkkuva lauma pyöri ympärilläni. Jos hän oli poissa, kukaan ei tehnyt mitään. Hänen läsnäolonsa legitimoi sen, että olin pikkukiusaajillekin vapaata riistaa.
Olen usein ajatellut, että me ihmiset olemme toinen toistemme termostaatteja. Me säädämme ja jäljittelemme toinen toistemme tunteita, käyttäytymistä ja mielentilaa. Kun porukkaan tulee eloisa ihminen, hän saa eloa koko porukkaan. Kun porukkaan tulee onnellinen ja iloinen ihminen, pieni ilo alkaa kiertämään meissä kaikissa. Ja surkea itsensäsäälijä vetää kaikkia muitakin alas lokaan.
Mikä lopettaisi kiusaajan kiusaamisen? En tiedä onko siihen yksiselitteistä vastausta. Minä en ainakaan tiedä sellaista. Kiusaajan pitäisi itse tiedostaa ongelmansa ja paha olonsa, eikä purkaa sitä väärällä tavalla. Mean Creek -elokuva avasi hienosti kiusaajan sielunelämää. Kiusaaja on ihmisraunio, jonka päässä liikkuu liikaa asioita, joka ei ole saanut tarpeeksi rakkautta, jolla ei ole ystäviä. No, kuka kiusaajan kaveri haluaisi olla? Ainakin minä, jos vain en joutuisi kiusatuksi.
Koulukiusaamista on kahdenlaista. Proaktiivista ja reaktiivista. Proaktiivinen on sitä ennalta suunniteltua, julmaa, usein ihmisuhteisiin litityvää eristämistä jne. Reaktiivinen taas sitä, että tilanteessa menee hermot ja tulee tirvattua toista turpaan.
Yleistä luuloa vastaan tutkimukset osoittavat, että proaktiiviset kiusaajilla on hyvä itsetunto ja hyvät sosiaaliset taidot. He käyttävät kiusausta välineenä saadakseen jotain.
Reaktiivisen kiusauksen takana on sitten niitä ongelmia kotona ja oman itsen kanssa.
Kiitos tietopaketista. Minulle kaikki kiusaaminen on yhtä väärin, enkä ole lähtenyt erittelemään erilaisia kiusaamistyyppejä sen kummemmin.
Totta, kaikki kiusaaminen on yhtä väärin. Mutta se auttaa kiusauksen ehkäisemisessä kun tiedetään mitä syitä sen takana on. Yksi ongelma on juuri tuo, että ihmiset luulevat kiusaajalla olevan huono itsetunto tai huonot sosiaaliset taidot kun useimmiten asia on juuri päinvastoin. Jos emme tiedä mikä alkuperäinen ongelma on, on siihen hyvin vaikea puuttua. Proaktiivista kiusaamista harrastavat ovat usein huomanneet väkivallan olevan toimiva ja hyväksyttävä tapa, joko omassa perheessä tai median kautta.