Kaikki sairaudet eivät näy päällepäin

Kirjoittanut . Liittyy aiheisiin , , , , , , , , , .

Arkistomatskua

Otathan huomioon, että tämä on yli 4 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 26-vuotias.

Viime aikoina sosiaalisessa mediassa on levinnyt ns. #kutsumua-kampanja. Kampanjan tarkoituksena on levittää tietoisuutta ja kritiikkiä kiusaamisesta, sekä jakaa omia kiusaamiseen liittyviä kertomuksia. Nyt Facebookissa tuli vastaan sen verran puhutteleva kertomus, että päätin kirjoittaa siitä ihan oman bloggauksen ja varmistaa tarinan säilyvyyden bittiavaruudessa.

Tässä se siis tulee. Teksti on Anna Hakalan kirjoittama ja saman voit lukea suoraan hänen tilapäivityksestään Facebookin puolelta, mutta nyt voit lukea sen myös alta.

Sanotaan että lapset on julmia, mutta jostain he käytöksensä oppii. Siksi tahdon lähestyä kiusaamista aikuisten näkökulmasta. Olen kohdannut haukkumista lapsena, mutta syvemmät arvet on jättäneet viimeiset 13 vuotta.

Saatuani esikoiseni, 13 vuotta sitten, alkoi kroppani oireilemaan, maha oli jatkuvasti kipeä. Jouduin juoksemaan päivystyksissä, usein jopa viikottain. Koska olin YH, minua pidettiin huomionkipeänä teiniäitinä. Erään kerran ehdottivat jopa lapseni huostaanottoa, ehkä ne vatsakivut loppuisivat siihen. Luojan kiitos ystäväni jaksoi taistella puolestani ja lopulta sainkin diagnoosin. Olin onnellinen, vihdoinkin minua uskottiin. Ja sain olla minä, vaikkakin sairas. Onneksi en tiennyt mitä edessä vielä olisi, en usko että olisin jaksanut tälle tielle edes lähteä, uskon että esikoiseni oli syy jatkaa, olinhan äiti. Vielä kun joku muukin näkisin kaiken paskan alta minut.

Aikuiset ovat pahimpia. Lukuisat kerrat olen tullut ulos invavessasta, vastassa aikuinen ja lapsi. Lapsi kysyy  Äiti, mikä tädillä on? Se on sairaiden vessassa  Turhamaisuus. Se tädillä on. Ne menee meikkaamaan kun me jonotamme vuoroamme. Mummot odottaa vuoroaan,  tuollaiset nirppanokat menee aina invavessoihin. Pitäis kieltää kokonaan.  Idiootti! Diiva jne. On aikoja jolloin olen jäänyt oman kotini vangiksi, ja kun kerran uskaltautuu kaupoille, kohtelu on tuota, ei ihme että kaikki ei jaksa. Kaupassa ollessa voi tulla tilanne että taju lähtee jos ei saa juotavaa HETI. Menen limuhyllylle, otan limun ja avaan sen. Istahdan vaateosaston penkille, tunnen kuinka tilani alkaa kohentumaan, hitaasti. Sinä aikana minut ohittaa kymmenet ihmiset  On se nyt jumalauta että aikuinen ihminen ei osaa ostoksiaan ensin maksaa! Katsokaa lapset, laiskiainen

Nämä kommentit ovat ns. siviileiltä, ne vielä ehkä kestää, koska eivät tiedä taustoja. Mutta mites ne lääkärit? Hoitajat? Neuvola? Heillä on kaikki minun tiedot, tottakai he auttavat. Ja ovatkin pelastaneet minun hengen, mutta paljon mahtuu kiusaamistakin¦ Usein ovat sanoneet että liioittelen ja minut käännytetään ovelta. Ei uskota kun sanon että en voi hvin. Leikkaus perjantaina, lauantaina sanon että leikkaus ei onnistunut, sain haukut. Maanantai aamuna minut kiidätetään uudestaan leikkaussaliin, lääkäri oli sunnuntaina todennut että olin oikeassa, leikkaus ei onnistunut. Pelkäsin. itkin. Kaipasin lääkärin apua. Eräällä sairaalajaksolla kipu oli sietämätöntä, lääkäri laittoi psykiatrin luokseni,  Sanovat että olet masentunut ja tarvitset apua. Tässä olen, sinun apusi. Kirjauduin ulos sairaalasta, ei päässäni vikaa ollut. Kiitos vaan. Kaksi viikkoa myöhemmin, minut kiidätettiin pikana leikkaussaliin, olin tullut taas päivystykseen. 45cm mätää suolta leikattiin pois.

Erään leikkauksen jälkeen heräsin aamuyöstä tuskiin. Menetin kontrollinkin. Koko maha oli aukaistu vain 10h aikaisemmin, ja minulla oli kipulääkkeenä epiduraali. Sanoin yökölle että se ei toimi.  Toimiihan, et saa mitään kipulääkettä Soitin äidilleni. Minä, aikuinen nainen soitin äidille  Auta! Äiti ihmetteli miten on mahdollista että hänen pitää puuttua asiaan. Minulla ei voimat vain riittäneet. Äiti tuli pikana sairaalaan, oli tuolloin töissä sairaalan lähellä, ja näki silmistäni että nyt on tosi kyseessä. Vasta kun äitini vaati minulle apua, huomasivat että epiduraaliletku oli irronnut. Olin tämän kertonut yökölle klo. 05.00 aamuyöstä. Klo 10.00 sain kipupumpun.

Viimeisin leikkaus, taas aamuyöstä päivystykseen. Olin jo leikkausjonossa. Lääkäri sanoi  Taidat olla kipulääke koukussa kun taas olet täällä Soitin miehelleni, tule hakemaan minut pois. Ei ne voi olla hoitamatta, vaadit apua Ahdisti niin että en meinannut henkeä saada. TAAS jouduin taistelemaan, kuuntelemaan kuinka olen luulosairas ja kaipaan huomiota.  Ole kiltti, hae mut pois, ei ne tee mulle mitään ja olen mieluummin kotona kuin täällä. Ole kiltti Mies tuli sairaalaan, olin ollut siellä jo useamman tunnin. Luojan kiitos, mieheni jaksoi tällä kertaa pitää puoliani, ja sai kun saikin sairaalan johtavan kirurgin katsomaan minua, hänellä oli vielä leikkausvaatteet päällä  Anna siirretään HETI heräämöön, ja leikkausvaatteet päälle. Jos tämä nainen sanoo että on kipeä, on paras häntä uskoa. Lue hänen paperit Tuolloin itkin onnesta, tämä kirurgi ei ole kertaakaan minua pettänyt.

Kun viimeisin lapseni syntyi, oma tilani romahti. Lapsi oli lastenklinikalla, ja itse viereisessä sairaalassa. Minun piti alitunneleita pitkin kulkea pienen poikani luokse. Tiesin että en ole kunnossa, olin jo sairastanut tätä vuosia.  Jos jaksat kävellä käytävillä jaksat kävellä teholle. En jaksa enää taistella vastaan. Olin jo niin monta kertaa todennut, että koska ihmisillä on minusta joku käsitys, en voi sille mitään. Poikani oli tärkeämpi kuin minun kunto. Pääsin teholle. Siellä hoitajat huolestuivat  Äiti näyttää niin sairaalta että jonkun on haettava sinut Hemoglobiinini oli 86, tarvitsin heti verta. 40cm suolesta mätänä. Tälläkin kertaa sain ensin kuunnella miten olen huomionkipeä. Koska kipuni häiritsivät muita, minut siirrettiin huoneeseen, joka oli vanha suihkuhuone.  Saat omaa rauhaa Tiesin kuitenkin totuuden, häiritsin muita sairaudellani. Mistä tämän tiedän, hyvin harva tuli kysymään miten voin. Ja kun kerroin miten voin,  Voi voi¦ kyllä se ohi menee. Lopulta makasin kylppärin lattialla, en päässyt ulos ylös enkä edes istumaan. Soittivat ambulanssin siirtämään minua toiseen sairaalaan, siinä ovella kaksi ambulanssikuskia ja kaksi hoitajaa seisoivat ja odottivat että nousisin ylös. Et turvonneilta silmiltäni nähnyt eteeni, voimia ei ollut. Sain hiljaa kuiskattua,  VOitteko auttaa. Sain apua, kun olin ensin raahannut itseni paarien luokse.

Monta tapaamista on mennyt mönkään kun olen ollut sairas. Kuulen kuitenkin mitä takanani puhutaan.  Taas anna teki oharit se voi selittää sairaudellaan nää  hyvähän sen on, saa olla kotona. Voin kertoa että olisin ollut valmis vaihtamaan kenkiä melkein kenen kanssa tahansa. Kun uskaltauduin ulos, saattoi se päättyä siihen että kuljin köntsät housuissa kotiin. Koska bussiin en voinut mennä, saatoin kävellä 3 kilometriä kotiin, minä 25v, ulkoisesti normaali, ulosteessa. Voitte kuvitella kuinka kauniita lauseita sain kuulla. Jalat ovat pettäneet, ja kukaan ei auta. Känniääliö  narkkari Oli helpompi jäädä kotiin.

Näitä tarinoita riittää kymmeniä. Minua sanotaan kylmäksi, pinnalliseksi, pelottavaksi, jne. En ole ennen sitä ollut, mutta kun aikuiset ovat kohdelleet minua kuten ovat, on pakko kuori kovettaa. Olla tunteeton. Sitä uskoo itsekkin että on vain päästä vialla. Olen kuullut että aiheutan itse itselleni tämän taudin. Valitsen tämän taudin. Siihenkin alkaa 10 vuoden jälkeen uskomaan. Tänä päivänä olen enemmän kuin hukassa, olen suht terve, ja normaalin kokoinen, uusia ihmisiä ympärillä, eikä heistä moni tiedä historiaani. He saattavat pitää minua pelottavana ja etäisenä, se ei johdu heistä, vaan omasta pelostani. He ovat minulle ystävällisiä, nauran heidän kanssaan. Moni ystävä menneiltä ajoilta on jäänyt, mutta onneksi osa jäänyt elämään. Kuitenkin, elämäni on kuin saippuakupla, odotan koko ajan että milloin se räjähtää. Salaa toivon että ei koskaan, ja että jonain päivänä minäkin uskon että kaikki menee hyvin.

Lapset julmia? Ei ole lapset minua tämän taudin takia kiusanneet. He ovat rohkeasti ja avoimesti esittäneet kysymyksiä. He eivät oleta, he utelevat. Onneksi, silloin minulla on mahdollisuus hajoittaa heidän vanhempien aiheuttamat ennakkoluulot. Mitä tällä tekstillä haen? Sitä että joku jossain tajuaa olla hiljaa, jos et ole varma, älä sano mitään. Kun näet ihmisen tulevan pois invavessasta, ja lapsesi kysyy mikä tädillä on, sano että kaikki sairaudet ei näy päälle päin. Ymmärtäkää sitä istuvaa naista siellä kauppakeskuksessa, siihen saattaa olla syy, että se limu on jo avattu. Jos olet lääkäri tai hoitaja, olet se johon potilas luottaa. Älä tuomitse, kuuntele. Ollaan suvaitsevampia, kaikki meistä ei ole vahvoja, osalle meistä pelko jää ikuisiksi ajoiksi. On helpompi olla kylmä ja tunteeton, kasvattaa kuori päälle, kuin päästää joku sydämeen, kun se on jo niin monesti rikottu. Ei uskalla enää luottaa. Ei näe enää ihmisten hyvyyttä kun pahaa on tullut niin paljon.

En osaa sanoa miksi minua tulisi kutsua, en itsekkään tiedä. Aloitetaan vaikka siitä että kutsutte nimellä.
#kutsumua #sairaus #pelokas #heikko

Moni kysyy mikä on diagnoosini, Crohnin tauti, agressiivinen. Lisäksi absesseja ja fisteleitä. Oma kehoni hyökkää ruoansulatusjärjestelmään. Tulehdus voi alkaa suusta (esim aftoina) ja loppuu sinne minne aurinko ei paista. Oma tautini on tosiaan esiintynyt koko matkalla. Tautia on eri muodoissa ja muotoja yhtä monta kuin sairastajia.

Ja moni kysyy saako jakaa, saa. Kiitos teille jotka olette jakaneet, ehkä saamme yhden välinpitämättömän ihmisen heräämään.

Vielä yksi lisäys, ikäni ja tämän hetkinen tilani. Olen siis 32-vuotias, ja pahimmat oireet ovat ainakin tällä hetkellä takana päin. Jollain ne on edessä, ja siksi halusin jakaa ikävät kokemukset, herätellä muita, jotta näillä nuorilla olisi helpompi tie.

Olen todennut saman esimerkiksi masennuksen kohdalla. Hypokondria on myös oikea sairaus, vaikka alkaakin luulosairautena. Eli kun luulee niin kovasti sairastavansa jotain, kokeekin sairauden oireet todellisina. Minun mielestäni mitään sairautta ei tulisi vähätellä. Tosi usein kuulee kommentteja ”buu-huu”, ”kuvittelet vaan kaiken”, ”kerää ittes”, jne. Entä jos ei pysty? entä jos sairastaa oikeasti? Miksi pitää aina epäillä ja vähätellä?

BwJJXfSIIAAntu0

Olen vaimoni kanssa kokenut tätä menneisyydessä niin masennuksen kuin kuurosokeudenkin kohdalla. Esimerkkejä löytyy. Ei siinä, että meidän kokemissa jutuissa olisi niin paljon ollut sellaista mikä olisi meitä vahingoittanut tai elämäämme vaikeuttanut kuten Annan tapauksessa, mutta asia on silti harmillinen. Toivoisi pientä asennemuutosta.

Kuten Anna sanoi hienosti: Kun näet ihmisen tulevan pois invavessasta, ja lapsesi kysyy mikä tädillä on, sano että kaikki sairaudet ei näy päälle päin.

Kuva Roni Laukkarisesta

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 30-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä itse perustamassaan digitoimistossa ja SaaS-palvelua kehittävässä startupissa, verkkosivujen tekijä, sosiaalisen median asiantuntija ja koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Suurin osa päivästä kuluu hevimusiikin ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Twitter, leffat ja erikoisoluet lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää

Reaktiot

Vaadittu kenttä

 

1 kommentti

  1. ABC Janne

    Minun kaverini on masentunut :( Hänellä on ahdistusta usein! Hän asuu yksin eikä hänellä ole kavereita. Minusta se on surullista ja minäkin aikoinaan meinasin hänet jättää, koska en tiennyt miksi hän välillä haukkui minua idiootiksi, narsistiksi ja tyhmäksi. Hän haukkui kaikkea mitä tein, lähdin menemään ja meillä oli vuoden tauko.

    Sillä välin hän yritti päättää elämäänsä! Koska koki, että edes minä en ole hänestä välittänyt. En tiedä miksi en kysellyt mitään, hän olisi tarvinnut vain ihmistä joka kuuntelisi hänen murheita! Jossain välissä rupesin miettimään mitä hänelle kuuluu ja kaverittomana itsekin mietin kuinka saisi edes häneen yhteyden – niinpä laitoin viestiä ja hän vastasi.

    Hän kertoi masennusdiagnoosistaan ja samalla pahoitteli aiempia haukkuja. Hän kertoi yritääneensä lähteä täältä lopullisesti. Tilanne tänään on loistava. Olen kehunut häntä kaniiksi, hyväksi, tärkeäksi – hän on positiivisempi kuin koskaan, hakenut tuellani terapiaa ja käyttää jo vuosia lääkitystäkin. Nyt myös aikoo hakea koulutukseen!

    Silti kaveruutemme ei ole mikään unelma, meillä on ollut edelleen ongelmia ja hän ei ole jaksanut ahdistuksen kanssa, välillä ei halunnut edes nähdä. Olen tehnyt töitä. Hän luottaa nyt minuun, on kertonut kaikkea ja saanut tunteen, että on ihmisiä jotka välittävät hänestä. Hän ei ole enää yrittänyt itsetuhoisia juttuja. Olemme nähneet, kun jatkoin puhumista siitä, kuinka ikävää mulla on häntä ollut. Syksyllä mennään ulkomaille nauttimaan toisistamme. Minä en häntä enää jätä!

    Hänen isä ja äiti eivät välitä. Isä jätti aikoja sitten suhteen, äiti on masentunut eikä voi auttaa, moni hänen edellinen kaveri oli ilkeä ja hän päätti olla aikoinaan yksin. ”Yritä hymyillä”, ”Masennus on sun keksintö” ei helpottanut häntä. Kun nyt me ei jutella aina Whatsappissa, laitan hänelle GSM-numeroon positiivista tekstiä, näihin hän ei aina reagoi – mutta palattuaan Whatsappiin kehuu saamastaan tukea. Kehun häntä aina, hän on tärkeä, rakastan häntä ja hän on elämäni suola. Hän on elämäni tarkoitus.

    Mikään sairaus ei estä meitä olemasta parhaita ystäviä!