Missä on lorvilauantai ja ihmeellinen perjantai?

Viikonloppu on alkanut varsin omituisesti. Eilen perjantaina heräsin aamulla töihin. Aamulla oli jotenkin huono olo, mutta päätin olla piittaamatta olostani ja lähdin pysäkille. Menin bussiin ja istuin noin puolituntisen matkan ajan tavalliseen tapaan koomassa koko matkan tuijottaen ikkunasta ulos ja kuunnellen musiikkia. En juurikaan seuraa muita ihmisiä bussissa, ainakaan silloin kuin olen väsynyt. Silmät lepattivat. Jäin pois Kaupungin Kirjaston kohdalla ja jähmetyin kylmyydestä. Päätin jättää kaupassa käynnin ja kävelyn yliopistolle väliin tässä viimassa, joten jäin pysäkille odottamaan bussia numero 26, joka veisi minut suoraan Mattilanniemeen.

Pian olinkin jo agoralla omassa toimistossani. Mahaani sattui ja tuli todella paha olo. Hikoilin ja palelin. En kyennyt tekemään mitään. Nukahdin pöydälle kymmeneksi minuutiksi ensimmäisen tauon aikana. En ollut jaksanut mennä neloskerrokseen juomaan kahvia ja höpöttämään nörttien kanssa kuten yleensä olisin tehnyt. Heräsin oven koputukseen. Puuronen tarvitsi ruuvimeisseliä, joten annoin hänelle sellaisen. Tuli taas pahan olon aalto. Päätin käydä heti sanomassa amanuenssi Tammelle että olo on huono. En ehtinyt hänen toimistoonsa asti kun hän tuli jo matkalla vastaan. Ennen kuin ehdin lopettaa lausetta, hän sanoi ”mene kotiin”. Näki varmaan kuinka kalpea olin kasvoiltani. TKTL:n ihmiset ovat olleet erittäin mukavia ja suhtautuneet hyvin meihin sivareihin. Olen yllättynyt, mielissäni ja huojentunut.

Lähdin siis kotiin. Söin jotain ihan pientä ja menin nukkumaan, jotta tervehtyisin mahdollisimman nopeasti. Olin kyllä melko varma että nukun taas aamuun asti. En pysty nukkumaan päiväunia koska nukun öisin niin huonosti. Heräsin kuuden aikoihin puhelimen ääneen. Olo oli heikko. En vastannut puhelimeen. Nousin ylös, puin päälle ja soitin takaisin. ”Tämä on plaa plaa, soitimme markkinoinnillisessa tarkoituksessa…”, jotain paskaa yrittivät myydä. Kurkku oli kipeä. Kaima päätti tulla kylään. Siivosin siinä välissä; nyt huoneeni lattia kiiltää. Kävimme kaupassa. Ostin ehkä vähän liikaa energiajuomaa. No, onpahan syyslomaksi juotavaa.

Pelattiin Flat Out kakkosta, juotiin limsaa ja naurettiin. Varmasti kummankin fiilikset paranivat. Jossain vaiheessa käytiin ajelulla Jyskässä ja moikkaamassa vanhoja ystäviä. Sitten tultiin takaisin, pelailtiin ja säädettiin koneella vielä vähän aikaa kunnes kello oli jo paljon ja Roni päätti lähteä. Itse jumituin tietokoneelle mm. irkkiin ja menin nukkumaan vasta myöhään aamuyöstä silloin kun muut heräilivät.

Heräilin neljän ja viiden välissä. Hullua. Loma alkoi, joten ei haittaa. Tänään olen pääasiassa kuunnellut musiikkia ja tehnyt pikkupäivityksiä www-sivuille (mm. päivitän arkistosivua ja lisäilen vanhempia merkintöjä cutenewsistä ja konkreettisista päiväkirjoista).

Että niin. Jälleen omia kuulumisia. Tällä merkinnällä ei ollut mitään pointtia. Kirjaan vain asioita ylös, joita en muista enää puolen vuoden päästä. Tämä on juuri yksi syy sille miksi blogista ei tule koskaan kuuluisaa. Vakavat ihmiset eivät jaksa lukea pelkkiä huonosti ja pinnallisesti kirjoitettuja kuulumisia. Blogissa pitää olla jotain erityistä, tavallisesta poikkeavaa. Itse en kaikkea kirjoita, sillä tätä blogia lukee muunmuassa isä ja äitini. Ja tietysti pitää aina ajatella sitä että koska en ole anonyymi, en myöskään voi paljastaa kaikkia asioita koko maailmalle, enkä voi sanoa täysin suoraan mitä mieltä olen ihmisistä tai asioista. Minusta anonyymina ei saa sitä samaa kirjoittamisen iloa, koska kukaan ei oikeasti tiedä kuka kirjoittaja on. En tiedä, makuasioita varmaan myös nämäkin. Elämässä on liikaa makuasioita…

Tänään kuuntelin Enyaa ja mietin jälleen elämää tässä lamantuneessa tilassa. Tuli selittämätön olo. Toisaalta mukava, toisaalta masentava. Semmoinen ”elämä on ihanaa – kunpa saisin nauttia siitä” -olo. Tällä hetkellä minua ei kuitenkaan masenna. Herätin itseni ajatuksista laittamalla Torture Killeriä heti Enyan jälkeen. Säikähdin.

Jos vietät syyslomaa, hyvää lomaa sinulle!

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 35-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää