Viikon ensimmäinen asiakaspalaveri alkaa ja painan Liity-nappia. Hiiri jähmettyy täysin. En saa edes videota päälle. Ei taas. Taitaa olla maanantai ja maanantain kirous…
Palaverin päätyttyä painan virtanäppäimen pohjaan. Ensimmäisenä epäilen Google Drivea, jonka daemon pyörii retry-silmukassa. Mutta lokit kertovat toisen tarinan. Syyllinen on LookAway, sovellus jonka funktio on kaikessa ironisuudessaan huolehtia siitä, että muistan pitää taukoja näytön tuijottelusta.
Selviää, että kun Mac herää unesta, LookAway käynnistyy ja sen Sparkle-päivitysmekanismi mounttaa levykuvan, kopioi, unmounttaa ja noin 14 sekuntia myöhemmin macOS:n storagekitd lakkaa vastaamasta. Kaikki levyjärjestelmään liittyvä pakkautuu yhteen ja samaan työjonoon.
Google Drive näyttää oireet, mutta vaikuttaa olleen vain uhri siinä missä muutkin prosessit. Diagnostiikkaraportit paljastavat shutdown_stall-raportteja joka päivä viimeisen viikon ajalta. LookAway 2.0.0 on päivätty kuudennelle huhtikuuta, stallit alkavat seitsemäntenä. Päivitys ei mene koskaan läpi, mutta Sparkle yrittää uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.
Tällainen täydellinen jumiutuminen on harvinaista noin viiden tonnin Macilla, jossa on 64 gigaa keskusmuistia ja MAX tason Apple Silicon -prosessori. Mutta koska Google Meet -videopuhelu toimii, kyseessä on lähinnä tämän yhden sovelluksen hiirieventit. LookAwayssa on nimittäin hiireen kytketty widget, joka ärsyttävästi seuraa hiirtä ja motkottaa, että on muuten liian pitkä aika tauosta. Kun sovellus kaatuu, jähmettyy koko hiirikin. Muu järjestelmä pysyy ennallaan. Ratkaisu on helppo: LookAway roskiin. Minulla on taukoilmoitukset nykyään AI-agentissani muutenkin, kuten kaikki muukin.
Huono tuuri synnyttää joskus katalyytin, josta ei ole paluuta. Onneksi ääni kuuluu pitkin palaverin kaikesta huolimatta.
Olisipa yksi maanantai ilman teknisiä ongelmia tai demoefektejä. Sattuu sitä kokeneellekin. Maanantain kirous ei anna armoa.
Tässä kirjoituksessa on 276 sanaa. Blogi on osa Fediversumia, voit tykätä ja kommentoida seuraamalla blogia Mastodonissa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (18:46) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Kurkistus menneisyyteen
Äitini lähetti videon, jonka eräs sukulaisemme oli löytänyt arkistoistaan. Video on kuvattu 13. huhtikuuta 1989, eli päivälleen 36 vuotta sitten. Video on yllättävän pitkä, yhteensä 12 minuuttia ja 12 sekuntia. Videon alussa selvästi saavumme mummolaan, eli äitini vanhempien luokse. Isäni on videolla 32-vuotias, äitini 23-vuotias. Videon alussa nousemme Ladan kyydistä ja isäni nostaa minut sisälle tupaan. Olen videolla 5 kuukauden ja 12 päivän ikäinen pikkuvauva.
Meillä ei ollut kotona telkkaria, eikä kameroita. Isäni harrasti valokuvaamista, mutta kameraa video-ominaisuudella ei juuri ollut ja vaikka 2000-luvulla digikameroihin alkoi tulla video-ominaisuuksia, olimme kaikki liian sisäänpäinkääntyneitä kuvaamaan toisiamme. Kuvittelin aina, että meistä ei ole yhden ainutta ”kotivideota”. Siksi tämä video tuli täysin yllätyksenä. En tiennyt moisen olemassaolosta.
Äitini eno on kuvannut videon rauhallisen taitavasti, sillä hän ei sano kameralle sanaakaan ja antaa ihmisten touhuilla omiaan. Videolla on kuvattu ihmisiä askareissaan, heidän arkisia höpöttelyjään, syömistä ja tekemistä. On ilmeisesti tätini syntymäpäiväjuhlat. Tunnistan lähes kaikki ihmiset. Maneerit ovat samat.
Isä pitää minua sylissä. Hän on suurin piirtein saman ikäinen kuin minä nyt, hymyilee. Näyttää ja kuulostaa ihan samalta, mitä muistan. Videolla vilahtavat myös kissat, isoäiti, isoisä, isoisoäiti, isoisoisä. Osa ihmisistä on keskuudestamme poistuneita tai sellaisia, joita en ehtinyt koskaan oppia tuntemaan kunnolla.
Katsoin videon monta kertaa ja kuin Cooper Interstellarin kohtauksessa jäin odottamaan lisää, kun kuva pysähtyi. Video herättää monenlaisia tuntemuksia. Sisälläni läikkyy. Tuntuu oudolta ja kauniilta yhtä aikaa. Sain kurkistaa maailmaan, joka ehti mennä ohi ennen kuin ehdin tajuta sen olemassaolon. Video tuo mukanaan jonkinlaista kokonaisuutta, koska en muista lapsuudestani juuri mitään. Se osoittaa, että oli lapsuuteni millainen hyvänsä, minulla on aina ollut rakastavat vanhemmat. Se on muistutus siitä, että olen ollut aina rakastettu aivan alusta asti ja minusta on pidetty huolta.
Isäni kuoli vuonna 2019, mutta videon kautta sain hänet aikakapseloituna takaisin. Siinä hän on, liikkeessä, elossa. Kissa katsoo vieressä ympärilleen. Joku sukulainen puhuu kameran takaa. Minä en osaa muuta kuin olla vauva, olen täynnä kysymyksiä, tunteita, ihmetystä.
Leikkasin ja jaoin someen muokatun version, jossa on vain minä ja isäni. Ohessa ”laajennettu versio”, jossa mukana on myös äitini. Muut ihmiset ja asiat jätän julkaisematta, koska kunnioitan ihmisten yksityisyyttä, eikä ole tullut pidettyä sukuun yhteyttä. Poistin videosta myös äänet ja lisäsin päälle pätkän nostalgista kasarielektroniikkaa tekevän The Midnightin Energy Never Dies, It Just Transforms -kappaleesta, osta biisi täältä.
En koskaan unohda tätä.
Kiitos äiti. Ja isä (RIP). Olette rakkaita minulle.
