Suodatinkahvi huiviin, tavaroiden pakkaaminen ja kotia kohti. Oloni on kuin Bilbo Reppulilla kävellessäni piennarta pitkin 5.7 kilometrin matkan risteykselle, josta OnniBus lähtee Jyväskylää kohti.

On mukavaa saapua kotiin. Hieman ylimääräistä ahdistusta luo tyhmät ”mitä jos” -ajatukset. Jäivätkö paikat siistiksi, sammutinko Mocca Masterin?

Huoli seis.

Pizzaa.

Unen määrä tai laatu ei kohene vieläkään, mutta päivä on huomattavasti edeltäjäänsä parempi. Palaveripäivä. Poikkeuksellisesti saan töllin täksi päiväksi omaan käyttööni. Lounaalla lähden katsomaan mitä kylän lounaspaikassa on tarjolla. Hölkäten takaisin.

Pienillä paikkakunnilla aika on jotenkin pysähtynyt, hyvässä ja pahassa. Tuntuu jotenkin paljon rauhallisemmalta kuin kaupungissa. Tähänkin voisi varmaan tottua. Olen kuitenkin henkeen ja vereen kaupunkilainen, luonto toimii satunnaisten ekskursioiden muodossa.

Huomenna nokka kohti kotia. Nautitaan vielä hetki hiljaisuutta.

Harvinaista, että ei ole juurikaan palavereita. Silti päivän vesittää armoton väsymys. Univajeen määrä on valtava ja ruokailukin on ollut mitä on, siinä varmaan syy. Yleensä pärjään kahvin voimalla ja olen täynnä ideoita, tänään tuntuu ettei aivotoimintaa juurikaan ole.

Parinkymmenen minuutin ”power nap” saa olon tuntumaan entistä paskemmalta. Syke on korkealla ja hikoiluttaa. Vannotin itselleni eilen, että tänään aloitan päivittäisen lenkkeilyn, mutta täytyy varmaan heti toppuutella.

Katsotaan mitä tästä tulee…

Maanantain kirous seuraa kuin varjo, mihin sitten menenkin. Ilmeisesti riittää että on maanantai. Seitsemältä ylös, noin viisi tuntia unta, suodatinkahvi tippumaan ja hommiin kannettavan tietokoneen ääreen.

Työpäivä ei ole helppo. Kaikenlaisia haasteita. Mutta ei kaikki voi aina olla ruusuilla tanssimista. Universumi tasapainottaa tilanteen ennemmin tai myöhemmin.

Suklaata, makeisia, teetä, kanaa ja riisiä. Pakotan itseni ulos luontoon. Reilut viisi kilometriä juoksemista, kunnes alkaa heikottamaan. Nälkä yllättää. Muistan, että veden juominen on jäänyt tänään vähille.

Muistan miksi en puhu äitini kanssa politiikasta. Tulee muistot mieleen edesmenneen isäni kanssa riitelystä. Mutta en syytä heitä, syytän suomalaisia uskonlahkoja ja konservatiivikristillisyyttä. Väsymys ja tulenarat aiheet eivät ole hyvä kombinaatio. Maadoitus ja asian purku kuitenkin purkaa tilanteen.

Huomenna parempi päivä. Pakko olla, koska ei ole enää maanantai.

Vierailen äitini luona näköjään kerran pari vuodessa. Viimeksi heinäkuussa 2025 ja sitä ennen maaliskuussa 2025, sitä ennen taisi olla jopa vuoden gäppi. Pitäisi vissiin vähän useammin, mutta olen huono kyläilemään. Tällä kertaa maaseudun rauhassa su-to, eli työviikko etänä kaukana kotoa. Vähän vaihtelua elämään. Liikkuva toimistoni, eli MacBook Pro palvelee mistä vain.

Viimeisimmästä reissusta (WPSuomi 10.10.2025) on kulunut yli puoli vuotta. Matkustaminen, seikkailu, sosiaaliset tilanteet esiintyvät elämässäni lähinnä fiktion muodossa. Siksi tuntuu erittäin kummalliselta jättää koti taakseen, etenkin kun tällä kertaa olen liikkeessä yksin. Ikävä ja ahdistus asettuvat sisuskaluihin minuutti kotioven jättämisen jälkeen. Eräänlaista siedätyshoitoa.

Pitää nyt yrittää nauttia hiljaisuudesta. On hämmentävää miten kaupungin meteliin tottuu. Luonnon keskellä kuulee oman hengityksensä äänen.

Äiti on napannut talteen joitakin vanhoja valokuvia. Sata vuotta vanhoja valokuvia 1900-luvun alusta loppuun saakka. Isoisoisäni vaikutti hienolta henkilöltä.

Lehtileike vuodelta 1971 kertoo: ”Täysin yllättäen levisi viime perjantain tieto siitä, että paikkakuntamme tunnetuimpia ja luotetuimpia miehiä, oli saanut kutsun iäisyyteen. Tuntui aivan siltä, kuin olisi valtava honka kaatunut kankaalta. Tavallinen lause oli ”Hän on hyvä mies”.” Isoisoisäni soti molemmat Suomen sodat ja perusti sodan jälkeen rintamamiesveteraanijärjestön.

Valokuvat ja lehtileikkeet vievät mieleni hetkeksi menneisyyteen. Hän kuoli sydänkohtaukseen äitini ollessa 6-vuotias. Hyvät lähtevät aikaisin.