Päivät tuntuvat toistavan aikalailla samaa kaavaa. Herään kuin sydänkohtaukseen, koska unta on kertynyt taas liian vähän. Tällä kertaa näen sekavia unia, joissa vedän Elon Muskin kanssa huumeita. Mitä alitajunnassani oikein tapahtuu?

Teknologiaa, koodia, palavereja kymmenestä kuuteen. Lenkille. Kotona lisää koodia. Lukuappi kehittyy. Miksi en malta lopettaa?

Viikonloppuna voisi keskittyä johonkin viihteeseen, vaikka videopeleihin tai elokuviin. Mutta tämä on vain haave ja toive. Koska tiedän, että koodaan taas kuitenkin.

Päivät ovat tällä hetkellä hieman väsyneitä, koodin täyteisiä umpitunneleita. Ei oikein jaksa kiinnostaa mikään ylimääräinen. Pitäisi varmaan kehitellä jotain koko perheen tekemistä, tai jotain muutakin kuin vain koodin parissa säätämistä 24/7. Ehdin jo hyvän tovin elää seesteisyydessä, mutta nyt olen jotenkin valahtanut takaisin kaaokseen.

Huomaan, että eilen selitin ihan samaa asiaa. Tätä juuri tarkoitan. Lähimuisti on jostain syystä kateissa. Se ei ole minulle tyypillistä.

Vilkas maanantai. Poikani neuropolikäynti osoittautuu erittäin hyödylliseksi. Mukava lääkäri, joka ymmärtää kirjolla olevia.

Lukusovellukseni edistyy. En olekaan ennen tehnyt mitään omaa Vercelillä, Supabasella, Next.js:llä ja TypeScriptillä. Mielenkiintoinen maailma. Tuntuu toisaalta siltä, että pidän repon sittenkin privaattina. Julkaisen appin ja ehkä joskus avoimena, jos uskallan. Olen web-ohjelmoija alunperin, enkä ole liipannut lähempää softaa, joten tämä on uutta aluetta minulle. Epävarmuus kuuluu asiaan.

Kello on yht’äkkiä 23:55. Yritän päivästä toiseen välttää alkukevään umpitunnelia, mutta sellaiseen aina päädyn jostain kumman syystä. Viime viikkoina yöunet ovat jääneet niin vähäisiksi, että aivot alkavat jo hieman krakailla. Ensi yönä on yritettävä nukkua täydet kahdeksan tuntia, sillä ajatuksiani tarvitaan huomenna terävämpinä kuin tänään.

Vilkas sunnuntai. Kahvia vaimon kanssa, 8km lenkki jäällä, Mastodon-päivitys, tämmöstä, tämmöstä ja tämmöstä. Ihan kaikkea en saanut tehtyä mitä aamulla suunnittelin. Mutta se on sellaista. 90% riittää.

Aikainen herätys aamulla. Uusi viikko, täältä tullaan taas.

”Futuristisuus” on hauska konsepti. Ihmiset tottuvat arkeensa helposti ja pitävät asioita itsestäänselvyyksinä. Mutta paljon on muuttunut joka vuosikymmen.

Aamulla älypuhelimeni herättää minut niin, että älykodin valot ja televisio menevät päälle. Keitän kahvit automaattisella laitteella, joka jauhaa pavut. Toinen laite vaahdottaa maidon. Älysormukseni kertoo miten olen nukkunut ja millaiset stressitasoni ovat. Älykelloni näyttää tulevat tapahtumat ja ilmoitukset eri netin palveluista.

Kahvit juotuani kirjaudun sisään Zwiftin virtuaalimaailmaan. Valitsen treenitasoon sopivan lenkin, sovellus myös ehdottaa vauhtiryhmää. Älymattoni on valmiudessa, edessäni on 34 tuuman näyttö, josta voin seurata itseäni juoksemassa Pariisin riemukaarella virtuaalisesti. Sykevyöni rintakehällä näyttää sykkeeni reaaliajassa ja sisäkenkäni anturi näyttää juoksunopeuden ja kilometrit. BookBeat lukee äänikirjaa tuplanopeudella langattomien nappikuulokkeideni kautta korvakäytävääni, jotta voin ”lukea kirjaa” samalla kun juoksen.

Internetin avulla saan yhteyden tuhansiin ihmisiin yhtä aikaa ympäri maailman. Tekoälyassistenttini muistuttaa, että kannattaa syödä ennen kuin iskee migreeni. Kofeiiniappini kertoo milloin kofeiinin vaikutus lakkaa ja minkä kellonajan jälkeen ei kannata enää juoda kahvia, jotta ei mene yöunet. Musiikkisovellukseni suosittelee uutta kuunneltavaa ja kotiteatterisovellukseni kertoo mitä katsoa seuraavaksi.

Taskussani on tietokone, jonka prosessointiteho on niin valtava, että sillä voi pyörittää paikallista tekoälymallia vaikka ilman Internet-yhteyttä. Voin kysyä tietä paikassa, jossa ei ole kenttää tai opiskella Maya-kansan historiaa lentokoneessa. Puhelimeni ei ole enää oikeastaan soittamista varten, vaan sen avulla voin koodata, chattailla, kuvata 8K-videota, piirtää, nauhoittaa viestejä, konseptoida, suunnitella, suunnistaa paikasta toiseen ja maksaa laskut.

Kaikki edellä mainittu on ollut vuosia arkipäivää, mutta en olisi voinut kymmenvuotiaana kuvitella millaista elämä on nyt, vuonna 2026. En usko myöskään, että edes ennen autoja osattiin ajatella millaista on, kun koko maailma mullistuu ja paikasta toiseen pääsee nopeammin. Joskus tuntuu, ettei kehitystä juurikaan tapahdu, mutta kyse on perspektiivistä. Kehitys vain kiihtyy.

Vielä ei ole lentäviä autoja, mutta ihan hetki sitten ei uskottu edes kosketusnäyttöpuhelimiin, tekoälyyn tai itsestään ajaviin autoihin. Litteä näyttökin oli utopiaa vielä joitakin vuosikymmeniä sitten, mutta eipä siinä mennyt kuin silmänräpäys ja taulumalliset näytöt tulivat kaikkialle. Nyt on kaareutuvia näyttöjä, eikä kukaan enää muista syviä kuvaputkia.

Edistyksellisyys on hämmentävää. Mutta niin se menee. Kaikki muuttuu jatkuvasti. Myös minä muutun. Sinä muutut. Kunnes muutumme kaikki mullaksi.