Työpäivä sujui sekalaisissa merkeissä, mutta viikon saldona tein enemmän kuin oli alunperin tarkoitus. Eli ylitin taas itseni vähän vahingossa. On jotenkin älyttömän hyvä fiilis siitä, että juna vain puksuttaa eteenpäin.

Lähdin viikon viimeisen koodikatselmoinnin jälkeen suoraan baariin. Kyllä, luit oikein, baariin. Istahdin Ravintola Sohwille ja ihmettelin, kun kukaan työkavereista ei ollut vielä neljän jälkeen ehtinyt kohteeseen. Siinä kahvia särpiessäni ensimmäinen Dude asteli sisään.

Kahvi vaihtui alkoholittomaan A. Le Coq Cranberry Long Drinkiin. Tässä juomassa katajanmarja- ja yrttitisleet toimii, eikä myöskään mehumaisuutensa vuoksi triggeröi. Oikein passeli seurustelujuoma silloin kun hyvää inkiväärialea ei ole tarjolla.

Seitsemän tuntia myöhemmin palaan kotiin. Katson kelloa, se on jo yksitoista illalla. En tajunnut ajan kulua ollenkaan. Nyt istun vanhalla kirjoituskoneellani, 2013 vuosimallin MacBook Pro:llani, jonka voimin bisnestä käynnisteltiin aikoinaan. Aivoni eivät oikein voi käsittää tilannetta. Olen yrittäjä kahdeksatta vuotta, viettänyt baarissa selvinpäin koko perjantai-illan ja vieläpä melko hyvällä fiiliksellä. Samaan aikaan tuntuu, että olen kotona liian myöhään ja oikeaan aikaan.

Hieman murheellinen olen siitä faktasta, että en ehtinyt toivottaa lapsilleni hyvää yötä. Minun ei ollut tarkoitus olla näin pitkään ravintolassa. Jotenkin tavallaan muistuu mieleen ne ajat, kun teki tätä useammin. Mutta silti toisaalta, ehkä tätä on salaa kaivannut, kun korona-aivot eivät osaa enää asennoitua ulkona käymiseen, etenkin kun absolutistina ei luontaisesti tule niin usein lähdettyä baariympäristöön. Olen iloinen että lähdin, kuten jokaisen aiempanakin kertana. Illan suolana on ne hyvät keskustelut ja ystävät.

Kyllä tässä jo pikkuhiljaa väsyttää. Viime yön yhdeksän tuntia unta tuntui nopealta ohikiitävältä hetkeltä. Suljin silmät ja sitten avasin ne. Viikko vie veronsa.

Pitkä viikonloppu edessä, kiitos nam.

Aika hilkulle jäi tämän päivän lokikirjoitus. Touhua ja tohinaa on, vähän liikaakin. Rakas joulupukki, hidasta vauhtia jouluun mennessä, kiitos.

Torstai. Palaveripäivä tänään. Takki aivan tyhjä. Ei ole enää miehessä virtaa. Silti on pakko kirjoittaa.

Päivät tuntuvat vilisevän ohi. Aamulla kun herää, on pimeää. Töistä kun lähtee, on pimeää. Ehkä pitäisi tosiaan hieman höllentää otetta mailasta. Rutiineja on hyvä olla, mutta välillä voi ottaa rennomminkin. Nyt toistelen samaa, mitä eilenkin.

Ajatukseni ovat tänään palanneet isääni. Toisinaan tällaisen vilkkaan työpäivän jälkeen otan puhelimen taskusta ja mielessä käväisee ajatus isälle soittamisesta. Olisi niin mukava kertoa hänelle päivän kuulumiset. Mutta sitten muistan, että häntä ei enää ole.

Elämäni tapahtumat tuntuvat etenevän kuin juna ilman kuljettajaa. Kuten eräs pieni tyttö ihmetteli asemalla äidilleen, ”kulkeeko junat itsestään”. Kuljettajan ammatti on melko näkymätöntä. Ehkä elämänjunani puikoissa on Höpsis, joka näyttää tien. 

Edesmenneen isäni teksti ”Vieraskirja”, kirjoitettu 25. heinäkuuta 2010

Isäni oli uskomattoman taitava kirjoittaja, mutta vaatimaton sellainen. Meissä oli hyvin paljon samaa. Pidän hänen itsereflektioistaan suunnattomasti, vaikka bloginsa puolella on myös vanhanaikaisiakin tietynlaisen fundamentalistikristillisen anarkistisuuden sävyttämiä poliittisia näkemyksiä. En ole silti muuttanut blogissa mitään, vaan jätin sen nettiin sellaisenaan.

Isäni blogia on yhä mielenkiintoista lukea, sillä kaikkea en ole mitenkään ehtinyt käydä läpi. Sieltä löytyy aina jotain uutta ja mielenkiintoista. Ehkä surullisinta oli huomata isäni poismenon jälkeen, että niin kirjoituksissaan viitatut Roxli Doss kuin Matti Mononenkin ovat molemmat kuolleet syöpiinsä parin vuoden sisään. Isäni keräsi toivoa tuovia tapauksia, eikä se väärin tietenkään ole. Jotenkin elämän raadollisuus vain iskee tajuntaan näissä tapauksissa, joissa kaiken piti olla kunnossa. Uusimpina kolahtivat Jan ja Jyrki sen verran että en tohtinut edes kummempia muisteluita kirjoittaa.

Sanotaan aina, että pitäisi elää jokainen hetki kuin se olisi viimeinen. Mutta en minä osaa. Siteeraan jälleen isääni (lempitekstejäni muuten, lue kokonaan tästä):

Elämä on kuin hiekanjyvät tiimalasissa. Päistään yhdistetyn kaksoiskartion yläosassa vartoo tulevaisuus elämistään, joka hädinuskin ehtii realisoitua nykyhetkeksi, kun jo kurimus imaisee sen menneisyyteen, lasin alaosaan. Nykyhetki ei pysähdy tekemään pesää, vaan on alati juokseva ajan virta, joka saapuu tulevaisuudesta sujahtaakseen historiaan kunnes viimeinenkin elämän hiekanjyvänen on kadonnut ahtaan ja ahnaan portin kiskaisemana tuonpuoleiseen.

Isäni teksteistä ”Elämää tiimalasissa”, kirjoitettu 21. syyskuuta 2010

Juuri nyt tuntuu, että hiekanjyvät vain valuvat läpi. Mitä tässä muka pitäisi tehdä, jos kuolo kolkuttelee kulman takana? Eläminen kuin viimeistä päivää on utopiaa, jota ei ole olemassa. Emmeköhän me elä ihan miltä tuntuu, kunkin hetken tarjoamien olosuhteiden puitteissa.

Aina ei voi elää unelmaansa, vaan välillä täytyy grindata. Grindataan nyt, ainakin jouluun asti. Katsotaan sitten uudelleen ja toivotaan, että niitä täydellisiä päiviä saisi kalenteriin sitten useamman kerralla.

Toinen kerta kallonkutistajalla tänään. En minä tiedä. Nyt asioita vasta kartoitetaan ja puhun puhumasta päästyäni kuusikymmentä minuuttia putkeen lilluvasta ahdistuksesta, ahdistuskohtauksista, kasvavasta lamaannuttavasta ahdistuksesta, toimintamekanismeista, kirjoitusharjoituksistani ja vähän kaikesta muustakin. Jos ei kyseessä olisi ammatti-ihminen, ahdistaisi pelkästään koko keskustelu retrospektiivisti.

Joulukuun ensimmäinen päivä. Vuokra maksettu. Hieman alkaa jo väsyttämään arkirutiinini. Onkohan minulla liian tiukat päivätavoitteet? Työasioissa hyväkin juttu, mutta puhun nyt muusta arjestani.

Tällä hetkellä olen jotenkuten pystynyt pitämään Loop-viikkotavoitteeni liikuntaa lukuunottamatta. Tilanne tänään:

• Koodaaminen: Vähintään 12 tuntia viikossa (tänään 4,45 tuntia)
• Kirjoittaminen: Vähintään 1000 sanaa viikossa (416+ tällä viikolla)
• Kaloritavoitteet (-500 kcal joka päivä)
• Puhdasta vettä vähintään litra (tänään 200ml vajaa)
• Raskasta liikuntaa 40 minuuttia viikossa
• Kohtuullista liikuntaa 150 minuuttia viikossa
• Lihaskuntoilu ja liikehallinta kerran viikossa
• Bookbeat-äänikirjaa 2 tuntia viikossa
• Perinteistä lukemista vähintään 10 sivua päivässä
• Päivittäinen lukeminen muodossa tai toisessa
• Tiskipöytä tyhjäksi vähintään kerran päivässä (tänään 2 kertaa)
• Vaatteet paikalleen narulta
• Nukkumaan ennen kello 23-23.30
• Aamupala
• Omega-3 + ADE
• Sinkki

Kirjoittamiseen ja koodaamiseen liittyvät tavoitteet on helpointa pitää, sillä ne sujuvat kuin itsestään. Vedenjuontikin onnistuu 65 prosenttisesti.

Lukeminen on ollut 56 % tehoilla. Jotenkin ei vaan yksinkertaisesti ehdi lukea koodaamisen ja kirjoittamisen lomassa ja iltaviihteeksi valikoituu useammin lukemisen sijaan videopelit, tv-sarjat tai elokuvat. Lukutaukoja tulee välillä pidettyä ja kävellessä kuuntelen äänikirjaa, mutta vaikka kuinka olen yrittänyt niin päivittäistä lukeminen ei ole. Joka toinen päivä korkeintaan.

Siivoiluhommat onnistuu nykyään suhteellisen rutiinilla. Marraskuun alussa osasin mennä useammin ajoissa nukkumaan, nyt on taas venähtänyt puolenyön toiselle puolelle. Jotenkin käy aivot niin kierroksilla, ettei vaan malta mennä unille aiemmin. Pitäisi kyllä, sillä uni on parasta lääkettä väsymykseen.

Nyt kylmällä juoksuharrastus on jäänyt minimiin. Kävin viimeksi juoksulenkillä 13. marraskuuta 2021, eli melkein kolme viikkoa sitten. Kyllähän se juokseminen sujuisi kun vain pukisi päälle, mutta työpäivät menevät niin nopeasti ja pimeä ja kylmä ei vain houkuta. Pitäisi jotenkin vaan pakottaa itsensä liikkeelle.

Sen sijaan kävelylenkeillä olen käynyt 2-4 kertaa viikossa. Liikkumistavoitteeni 4 kertaa viikossa ei aina ole kuitenkaan täyttynyt. Mitäpä sitä suotta stressaamaan kun painonhallintasovelluksenikin sanoo ”Your weight is perfect”. -15 kg saakoon riittää toistaiseksi.

Aamupala on ainoa 100% rutiini, jossa putki ei ole katkennut vielä kertaakaan.

Ehkä itseltään ei kannattaisi vaatia liikaa. Voisin aivan hyvin pudottaa liikuntatavoitteen vaikka kahteen kertaan viikossa tai vaihtaa lukutavoitteeksi joka toinen päivä. Näin todennäköisesti teenkin heti kun alkaa ahdistamaan. Vielä toistaiseksi kaikki on hyvin.

Talo on hiljainen jo kymmeneltä. Muu perhe nukkuu. Edes ulkoa ei kuulu mitään. Aivan kuin maalla olisi, vaikka asumme keskustan ytimessä. On uskomattoman hiljaista ja pimeää. Siitä minä nautin.

Silmäluomet painuvat kiinni. On vasta tiistai, mutta tuntuu kuin olisin käynyt läpi toisen maailmansodan. Ehkä se on tämä pimeys, vuodenaika ja työpäiviin sisältyvä intensiivinen aivolohkon käyttöaste.

Poika kertoi, että häntä oli kiusattu koulussa. Häntä oli heitetty lumipallolla naamaan niin, että ei ollut vahinko. Tunteisiin menee. Olen 33-vuotias ja muistan itse toisen luokan tönimiset kuin eilisen. Hoidan asian niin, että jää viimeiseksi kerraksi. Kuulostipa dramaattiselta.

Huomenna on etäpäivä, sillä toimistolta on vesi katki koko päivän.

Arjessa on vielä kiireen tuntua, mutta onneksi pian aletaan rauhoittumaan joulun viettoon.

Rupesin loggaamaan myös uniani Lucilla. Niitä en kuitenkaan tänne kirjoita, on nimittäin sekavaa settiä. Kirjoitin aikoinaan unipäiväkirjaa ja toin unilokiin merkinnät vuosilta 2008-2019. Nyt tuli mieleen aloittaa unipäivyri uudelleen. Tämä harrastus kehittää pääkoppaa. Jos vaikka hyvässä lykyssä säästyisin Alzheimeriltä.

Ajatukset ovat katkonaisia, joten kapteeni päättää lokikirjan tältä päivältä tähän.

Ensi kertaan… moi.

Eilinen oli eilen, mutta sen verran on sanottava, että siitä pienestä päänäsärystä kehkeytyi vuosisadan migreenikohtaus.

Nyt oli kyllä paha #migreeni, kipuasteikolla 0-10/10 jotain 150/10. Kaksi ja puoli tuntia hävisi sunnuntaista jonnekin, kun olin pökertyneenä. Lapset toivoivat leffailtaa, mutta se taitaa nyt jäädä. Onpa pöllö olo, mutta selvisin.

— Roni Laukkarinen (rolle.social) (@rolle) November 28, 2021

Iltapaskan mukaan maanantai masentaa viidestä syystä. En aio linkata kyseistä artikkelia vaan sen sijaan torppaan nämä väitteet.

1. Univaje

Ei ole sellaista, koska en enää nykyään bailaa läpi viikonlopun, vaan menen normaaliin aikaan nukkumaan aina kun ahdistukseltani pystyn. Kahdeksan tuntia unta riittää hyvin viikonloppunakin.

2. Äkkimuutos

Mikä? Ei viikonloppujen ole pakko poiketa arkipäivistä niin paljon. Kun ei ”pakoile arkea”, on sekä arki että viikonloppu yhtä hienoa aikaa.

3. Itsetunto maassa

Viikonloppuna ei ole tullut mässäiltyä, eikä juotua, vaan käytyä lenkillä viihtymisen lomassa. Ei ole itsetunto maassa maanantaisin.

4. Huonompi terveys

Tutkimuksissa on havaittu, että painoaan tarkkailevat punnitsevat itsensä useimmiten viikon alussa. Lisäksi on havaittu, että ihmiset saavat halvauksen tai sydänkohtauksen todennäköisimmin juuri maanantaina.

En saanut sydänkohtausta tänään, jes!

5. Työtyytymättömyys huipussaan

Erään amerikkalaistutkimuksen mukaan 70 prosenttia yhdysvaltaisista ei viihdy töissään. Tyytymättömyys, masennus ja huolet alkaa usein painaa mieltä jo sunnuntai-iltana, ja syödä työtehoa maanantaina.

On surullista, että joku voi elää noin. Minä saan virtaa viikkoon maanantaisin, koska rakastan työtäni.

Tänään ilahduin kovasti tästä:

Höpö vitun höpö. Näitä veroja kun maksaa, niin ei tartte rakentaa sitä suojamuuria tontin yli ja maksaa turvamiehiä seuraamaan lasta kaikkialle.

— Valtteri Lindholm (@Jaakonpoika) November 29, 2021