Koski kohisee. Unta alla neljä tai viisi tuntia, vain pari heräämiskertaa. Aika eläkeläistouhua, puoliltaöin pötkölleen ja ennen kahdeksaa tolpilleen. Yöpaikka on ollut ihan mukava, mutta jostain syystä huoneen lämpötila yläkerrassa on hieman koholla. Siitäkin huolimatta aamukahvin jälkeen tekee mieli mennä löylyihin.

Laituri kimmeltää liukkaasta jäästä. Jää tuntuu kuin piikkeinä jalkapohjassa, mutta uskaltaudun silti veteen asti. Hädin tuskin laskeudun vyötäröön asti, kun tunnen kylmän kangistavan. Pelkään myös vihkisormukseni putoavan laihtuneesta sormestani koskeen. On pakko kiirehtiä takaisin saunan lämpöön, kuitenkin varovasti, ettei liukastu.

Aamusaunassa on jotain hienoa. Ei silti kodin voittanutta. Olipahan juhlat illalla. Hyviä keskusteluja, eikä kenelläkään alkoholinkäytön varjopuolista tietoakaan. Ei ahdista enää niin paljon, kun alkaa vihdoin tottua olemaan vieraassa ympäristössä ja mieleen hiipii varmuus siitä, että täältä pääsee joskus poiskin.

Ahdistus tuntuu rinnassa mustana möykkynä. Haluan äkkiä pois tästä kassajonosta.

Selviän. Edessä on pikkujoulut. Väsyttää, mutta yritän jaksaa. Jotenkin nämä eivät enää nykyään ole minun juttuni. Vai olivatko sitä koskaan? Ei mitään henkilökohtaista ketään kohtaan, it’s me, not you.

Bang Energy Drink. Kofeiinin vähentämistavoite epäonnistui taas, mutta en välitä. Never stop the madness ja kohta vedetään taas.

Ensimmäistä kertaa tällä viikolla väsyttää niin, että en meinaa saada silmiä auki. Väsyttää siitäkin huolimatta, että takana on kahdeksan tuntia ihan hyvää unta. Onhan tässä taas paahdettu. Kohta paahtaminen jatkuu aamukahvin muodossa.

Olen onnistunut vähentämään kofeiinin kulutusta kahteen kuppiin päivässä. Lasken myös energiajuomat mukaan, eli saa olla vain yksi kahvi pohjalla, jotta voi napata tölkin käteen iltapäivästä. Kofeiini ei hirveästi nykyään vaikuta ahdistushäiriööni, mutta liikaa nautittuna riskit ovat olemassa. Vaikka kuinka väsyttäisi, täytyy muistaa että piristävä vaikutus on vain hetkellinen. Voisinhan tuonkin lopettaa, kuten alkoholin, sokerin ja punaisen lihan, mutta täytyyhän sitä elämässä jotain paheita olla. Sitä paitsi jouluna aion tehdä poikkeuksen kaiken muun paitsi alkoholin osalta.

Olen ollut maanantaista keskiviikkoon etätöissä erinäisten menojen vuoksi ramppaamista ehkäistääkseni, joten tänään voisi olla tavallinen toimistopäivä. Siispä, lähden tästä kahvinkeittoon ja aamupalalle. Mukavaa torstaita sinulle!

Viimeinen kolmen kartoitusjakson terapiakäynti on nyt käytynä. Jotenkin jälleen tuntuu siltä, että olen feikki. Että tuhlaan yhteiskunnan vähäisiä resursseja puhumalla mitättömistä ongelmistani. Minä ja minun ahdistukseni on pientä todellisten mielenterveysongelmien rinnalla. En minä ansaitse oikeaa psykoterapeuttia. Entä jos kartoittava psykiatrikin ajattelee, että mitä tuokin täällä tekee, jättäisi ammattiavun sitä oikeasti tarvitseville. Tuskinpa kuitenkaan.

Nämä ajatukset kertovat siitä, että viimeisestä terapiajaksosta on kulunut liian pitkä aika. Olen pantannut apuun hakeutumista kuusi vuotta ja sen aikana opetellut pärjäämään omillani. Olenkin pärjännyt yllättävän hyvin siihen nähden, että paniikki- ja ahdistushäiriö on ollut tätä ennen paljon pahempi. Elämäntapojen ruuvaamisella oli iso vaikutus. Se ei silti tarkoita, että en tarvitsisi terapiaa.

Ehkä kolmas kerta toden sanoo. Nyt jään odottelemaan ja alkuvuodesta on sitten edessä sen oikean psykoterapeutin haku. Harmittaa, että Kelan lista on niin surkea. Pelkkä nimi ei sano mitään, kasvokuvan pitäisi olla minimi tiedoissa. Minduu on askel parempaan suuntaan, mutta lista on siellä puutteellinen. Mielenteveyspuolen verkkosivut kaipaisivat kipeästi taikasormien kosketusta.

Pyrin etsimään jokaisesta päivästä merkityksellisyyttä, vaikka aina ennen näiden kirjoittamista tuntuu, että ei ole mitään järkevää sanottavaa. Yllättävän usein vielä nykyäänkin epäilen itseäni. Miksi kirjoitan? Miksi teen näin? Miksi puhua pälpätän? Miksi etsin teoilleni ja sanoilleni tarkoitusperiä? Miksi analyyttinen pääkoppani yhdistelee, arvottaa ja miettii asioita pidemmälle kuin pitäisi?

Tiedän näihin kysymyksiin vastauksen. Olen tällainen. En voi itseäni muuksi muuttaa. Olen ihan hyvä näin.

Kyseenalaistan lokikirjaani päivittäin samaan tapaan kuin minuuttani. Ehkä se on sairasta, ehkä tervettä, mutta tiedän ainakin monta paljon huonompaakin asiaa kuin tämä.

Osa minusta karsastaa tällaista itsestään kirjoittamista. Olen pyrkinyt tunkemaan egoni aina sinne perimpään takaluukkuun, josta se saa tarvittaessa pilkistää juuri sen verran, että tungen sen kaksin käsin takaisin päivänvaloa piiloon. Mutta jos en omassa henkilökohtaisessa päiväkirjassa kertoisi juuri minun päivistäni, mistä sitten? Säätä ja sisäkasvien terälehtiä ei pysty loputtomiin kuvailemaan.

Siispä, jatkan samaan malliin tätä paatosta, merkitysten etsimistä elämässä. Sillä lopultahan tämä on vain yksi hemmetin pitkä oppikoulu.