Päivää tuntuu olevan aamulenkin jälkeen riittävästi jäljellä, vaan johonkin se aika aina katoaa. Android 13-päivitys, sauna, vähän Overwatchiakin ehdin pelata. Hyvä sunnuntai.

Yli yhdeksän tunnin yhtäjaksoiset yöunet. Näköjään unelle on ollut tarvetta.

Tänään on hyvä fiilis. Musiikki soi täysiä. Iloa tuovat hyvä kahvi, hyvä musiikki ja vapaa-aika ilman mitään erillistä tekemistä. Kehittelen silti joitakin serverisäätöjä iltapäivälle, koska se on ihan parasta.

Heräämisen jälkeen vaihdan tovin lenkkivaatteista pyjamiin ja takaisin. Olen käynyt lenkillä tällä viikolla kolme kertaa ja mietin, että pitäisin toisen lepopäivän putkeen. Luontoni ei anna kuitenkaan periksi, on pakko lähteä ulos juoksemaan valoisan aikaan.

Onneksi lähden. Jaloissa on hyvin vauhtia ja lenkki sujuu hienosti. Viikon neljä juoksulenkkiä juostu.

Lenkillä kuuntelen loppuun Kuoleman seitsemän ikää -kirjan. Kenties vuoden paras kirja. En tiedä vastaavaa kirjaa, jossa on filosofista pohdintaa elämästä ja kuolemasta sekä tosielämän murhamysteerejä. Etenkin loppupätkä vanhuuden vaivoista pistää ajattelemaan ja tuo mieleen Memento mori-filosofiat, joiden mukaan olen pyrkinyt elämään viimeiset puoli vuotta.

Edelleen kammoksuttaa ajatus, että tämä elo täällä on kertakäyttöistä, mutta ei enää läheskään niin paljon tai usein kuin ennen terapian aloittamista. En enää saa paniikkiohtauksia sisäisten eksistentiaalisten kriisien myötä. Silti ajatus hämmentää siitä, että olemme nyt, mutta myöhemmin emme enää. Että rapistumme ja haurastumme, emmekä voi sille mitään. Että jonain päivänä minä olen kuin isäni siellä sairaalassa makaamassa, silmät auki elottomana ja suu auki, elintoiminnot pettäneenä ja penkillä istuu itseni sijaan omat jälkeläiseni. Elämän kiertokulkua karuimmillaan, enkä minä ole enää ohjaksissa. Siksi pitää ottaa tästä hetkestä kaikki irti ja muistaa syleillä vääjäämätöntä joka päivä. Hyväksyminen, siitä kaikki lähtee.

Haaveeni on silti, että saisin elää pitkään ja terveenä, aiheuttaa iloa omaani ja muiden elämään, nähdä lapseni ja lasten lasteni menestyvän. Terapian ja näiden kuolemanpelkoharjoitusten myötä en pelkää enää. Mitä tahansa voi tapahtua, eikä haaveeni välttämättä toteudu, mutta en pelkää ja nautin elämästäni. Se on tärkeintä. Ja nyt minua itkettää.

Watch me now I’m vanishing in the light
I’m filtering my losing streak warm and bright
A history I’ve left behind, high on words
Of all the stupid things we said but never heard

Viikko on ollut tehokas. Nyt kelpaa lepäillä.

Ensimmäinen joulukuuta. Terapiapäivä. Kerron tämän viikon synkimmistä hetkistä. On niitä onneksi hyviäkin päiviä. Töissä koulutan uutta tyyppiä. Hyvä ensimmäinen päivä.

Miten kello on jo 21:15? Ei meinaa jaksaa taas mitään.

Uuden joulukuusen valon ketju on rispaantunut poikki. Minun tuuriani. En jaksa reklamoida. Tilaan netistä uudet valot. Rahaa palaa, mutta sitä on joulu.

Traakkipuistani kuivuu lehtiä. Siis molemmista. En ymmärrä mikä on ongelma. Planta on toiminut hyvin ja olen tehnyt ohjeiden mukaan. Kunhan ei kokonaan kuole.

Haluaisin ennen vuodenvaihdetta julkaista uutta musiikkia. Vaikka sitten sen kesäbiisin tai balladin viimeistellyt versiot. Vuodenajasta viis. Ei meinaa jäädä aikaa ja energiaa nyt musiikille, se harmittaa.

Äh. En jaksa ajatella. Juuri nyt olo on vaikea. Kohta menen kyllä lepäämään.

Päivä on liian pitkä. Aivan liian pitkä. Unilla piti olla jo ajat sitten. Työpäivän jälkeen omistajien palis ja loppu on historiaa. Olen tämän päivän osalta maaliviivalla. Tai itseasiassa sen ylittäneenä, kaikkeni antaneena.

Paljon olisi sanottavaa, vaan ei ole energiaa. Tytär papattaa ovensuussa kotiin tultuani, vaikka nukkumaan pitäisi olla menossa. Näen hänet kolmevuotiaana. Suloista. Yllätyshalaus väliin ja sanomaan pojallekin vielä hyvää yötä.

Huomenna uusiksi.