Yöunet jäävät taas vajaaksi. En ole todellakaan nukkunut riittävästi tällä viikolla. Mutta ei auta, kahvia kuppiin tuoreista pavuista jauhettuna ja palaveriin. Sadepäivä, joten ainakin aamu etänä. Päivän toinen tapaaminen peruuntuu, mikä vapauttaa hieman aikaa pidemmälle lounaalle. Yllätän viemällä vaimon sushille. Kuvittelen, että on hyvin aikaa, mutta kiirehän siinä tulee. Seuraavaan palaveriin tietenkin, minnekäs sitä muuallekaan.
Toimistolle, mutta suoraan puhelinkoppiin. Kopissa on erillinen ilmastointi, mutta happi loppuu silti. Kuumakin on. En ole oikein parhaimmillani. Keli on hiostava, trooppinen, eikä sade oikein auta. En oikein osaa sanoa, onko kuuma vai kylmä.
Työntekijöiden kanssa asioita läpi. Lisää kahvia koneeseen, ja taas palaveriin. Hyvä palaveri, vaikka koen, että en saa ajatuksistani tolkkua. Suuni puhuu, mutta aivoni eivät oikein pysy mukana. Päätän ottaa palaverin jälkeen heti pienen hengähdystauon sohvalla. Sitten se iskee.
Kaivan reppuani. Ei sieltä löydy mitään. Sininen rasia on tyhjä. Ei lääkettä. Sanon kaikille heipat ja suuntaan kotiin. Lääkkeet naamariin. Päässä jyskyttää. Migreeni, ystäväni, olet palannut. Olisit voinut pysyä poissa vielä toisetkin pari viikkoa, sillä en voi sanoa kaivanneeni sinua.
Puhun sekavia, menen pötkölleen, sanon vaimolle jotain, että ”nyt lähtee taju”. Havahdun hereille. Kolmisen tuntia on kadonnut jonnekin. Näin on päässyt käymään taas, ei tietoutta. Ja nyt päällä onkin sitten se vittumaisin, postdrome, jossa mistään ei tule mitään.
Koittaa keskiyö. Hieman virkistyn. Päässä on sumuista edelleen. Eniten harmittaa, että juoksulenkki jäi välistä. Mutta ”aivovamman” jälkeen ei parane urheilla ihan heti.
Odotan lauantailta hieman parempaa päivää. Mikä tahansa on toisaalta parempaa kuin kärsiminen.
