Ahdistus valvottaa – ja taasko on perjantai?

En saa unta. Kello lähentelee kahta yöllä. Selaan päättömänä puhelintani, joka on huoneen ainoa valopilkku.

Olen viime aikoina kärsinyt voimaakkaasta tanatofobiasta. En voi sille mitään. Olen kirjoittanut aiheesta blogiini pidemmästi yli vuosi sitten.

“Self-awareness is a supreme gift, a treasure as precious as life. This is what makes us human. But it comes with a costly price: the wound of mortality. Our existence is forever shadowed by the knowledge that we will grow, blossom, and, inevitably, diminish and die.”

Katkelma kirjasta Staring at the Sun: Overcoming the Terror of Death, kirjoittanut Irvin D. Yalom

Kuolema-aihetta on vaikea pohtia pidempään. Se ajaa ikään kuin hulluksi. On parempi keskittyä tähän elämään ja hetkeen, ettei vaivu syviin vesiin.

Kolmen torkutuksen kautta lenkille. Jalkoja särkee juostessa. Ehkä päivittäin viisi kilometriä on liikaa. Tai sitten olen tänään vain liian väsynyt. Puolisollani on huono aamu. Lähden töihin hieman surumielisenä.

Töissä on rento tunnelma, vaikka neukkarissa on koko päivän palaveri. Koodi ei oikein luista, mutta ei se mitään, saan kaiken päivän tarvittavan tehtyä hyvissä ajoin.

Ensi viikon matkustelu mietityttää. On mukava lähteä ulkomaille, jopa niinkin eksoottiseen maahan kuin Portugali, mutta perheeni jättäminen koti-Suomeen herättää nihkeitä ajatuksia etukäteen. En myöskään liioin nauti matkustelusta. Uudet paikat ja kokemukset ahdistavat, kun en ole kovin liikkuvaista sorttia.

Yritän kuitenkin suhtautua reissuun mukavana kokemuksena, koska sitähän se on. Täytyy kääntää tämä asenne ennen lähtöä. Matkustelussa on aina sellainen sisäinen ristiriita mukana: Tykkään elää ja kokea, mutta olisin kaikista mieluiten hiljaa sisällä ja kotona. Kai se on sitä, että mukavuusalueelta poistuminen jännittää. Olen onnekas, että työni tarjoaa kerran vuodessa ulkomaan reissun. Siitä on oltava iloinen ja ylpeä. No, se on ensi viikon juttuja se, nyt keskityn tulevan viikonlopun viettoon ja olen murehtimatta liikoja mistään.