Kävelen pimeässä metsässä Veeran kanssa. Saatan häntä tuttuun tapaan, sillä hän on hämäräsokea. On niin pimeää, että en näe itsekään mitään. Maa on kuhmuraista. Veeran kasvoilta näkyy pelko. En näe omaa kättäni kauemmas. ”Mistä täältä pääsee pois”, hän kysyy hädissään. Minua ahdistaa.

Yht’äkkiä on valoisaa ja iltapäivä. Näyttää siltä, että olemme lähellä järven rantaa. Ihmettelen, mitä hittoa, miten äsken oli yö ja nyt on päivä? ”Miksi pysähdyit, mitä tapahtuu?”, Veera kysyy paniikissa. Katson hänen kasvojaan. Hän ei edelleenkään näe mitään. Katson ympärilleni ja minua kohti kävelee ihmisiä. Heillä on tyhjä katse. He kävelevät suoraan veteen ja katoavat sinne. Yht’äkkiä on taas pimeää. Jos hahmoja on ympärillä, en näe niitä enää. En näe mitään. Veera alkaa huutamaan peloissaan…

Herään paniikissa keskellä yötä. Koska makuuhuone on pimeä, minun on vaikea rauhoittua. Pelko jää päälle. En kuitenkaan laita valoja. Itken kuin pieni poika. Herätän vaimon, hän lohduttaa.

Näen äärimmäisen harvoin painajaisia. Vielä harvemmin muistan uniani. Keskiviikon migreeni ja viime aikojen stressi varmaankin oireilevat. Uni karmii vieläkin, vaikka se näin jälkikäteen ja kirjoitettuna ei enää kuulosta niin pahalta. Kaikista kamalinta on nähdä lähimmäisen pelko tai kipu.

Torstai palvelee hyvin. Etäpäivä tuntuu pitkästä aikaa hyvältä. Näitä voisi ottaa useamminkin.

Sauna rentouttaa. Ehkä ensi yönä nukun paremmin…

Keskiviikkoaamu, eli herään tyttäreni ääneen: ”Isi wakey wakey, tänään kävellään koululle ajoissa, haluan olla ajoissa!”. Murahtelen ja kampean itseni väkisin ylös sängystä. Melatoniinin uudelleen aloittamisen jälkeen olen nukkunut paremmin, mutta ihan kahdeksaan tuntiin en ole joka yö päässyt.

Palvelintyöt jatkuvat tänäänkin. Nautin komentorivillä olemisesta. Ehdin jo ajatella, että kunpa saisin tehdä sysop-hommia ikuisesti. Nautin siitä, kun rakentamani kone vain toimii ja kehrää. Pidän kontrollin tunteesta. Toisaalta serverit tuovat mukanaan isoja vastuita, jotka aiheuttavat hieman stressiä. Mutta en ole yksin ja yritän muistuttaa itseäni siitä, että osaan hommani ja kukaan ei kuole, jos jotain menee pieleen.

Iltapäivällä pään ympärille kiristyy vanne. Alkaa jännittämään, iskeekö migreeni. Mutta tietäähän sen. Ilmeisesti ei ole kovinkaan järkevää tehdä pari vuorokautta töitä lähes kellonympäri, nukkua liian vähän, syödä pelkästään eväitä ja niitäkin satunnaisesti, ja odottaa että kroppa voi hyvin. Tietotyö rasittaa aivoja, istumalihaksia ja niskaa, vain ajan kysymys milloin se pahempi kohtaus paukahtaa. Ennen kolmea joudun lopettamaan työt väkisin. Päätä poraa kuvitteellinen poranterä, huimaa ja oksettaa, stoppi kaikelle. Perun loppupäivän tapaamiset ja riennän kotiin pimeään huoneeseen.

Nelisen tuntia vintti pimeänä. Näinä hetkinä muistaa millaista on tiedottomuus. Herään elävien kirjoihin puoli kahdeksalta ja tavallaan jatkan siitä mihin jäin aivan kuin aikaa ei olisi kulunut välissä ollenkaan. Mutta ihmiset ovat lopettaneet työt tältä päivältä. Päätän, että annan itselleni ja pääkopalleni nyt kunnolla aikaa levätä loppupäivän. Huomenna ehtii taas pakertaa.

On tämä hurjaa touhua. Joskus haaveilen pidemmästä sapattivapaalle jäämisestä. Mutta minulla ei ole megasäästöjä siihen hommaan. Yrittäjän on jaksettava. Ja kyllähän minä jaksan. Vielä toistaiseksi.

Jo toinen pidempi työpäivä. Kesken ei voi jättää. Tekemistä on liikaa.

Tänään ei ole mitenkään kovin hyviä uutisia miltään suunnalta. Pimeys laskeutuu. Yritä tässä nähdä jotain valoakin joskus, kun kädet hamuavat tyhjää…

Älä vaivu synkkyyteen… Älä vaivu synkkyyteen…

Myöhäistä.

Taas menee myöhään. Klassista Rollea, ”Teen tänään vähän pidemmän päivän, ainakin seitsemään”. Työpäivä onkin sitten täydet 12 tuntia eli kellon ympäri.

Ulkona on ensimmäistä kertaa jäätävän kylmä. Tänään ei pärjää ilman takkia. Arvaa otinko mukaan?

Toivotan ydintalven tervetulleeksi.

Sateinen sunnuntaipäivä. Ensimmäistä kertaa tällä viikolla kunnon yli kahdeksan tunnin yöunet. Kofeiinia, videopelejä, tv-sarjoja. Levon kautta, päivä 2. En halua miettiä huomista.