Keskiviikkoaamu, eli herään tyttäreni ääneen: ”Isi wakey wakey, tänään kävellään koululle ajoissa, haluan olla ajoissa!”. Murahtelen ja kampean itseni väkisin ylös sängystä. Melatoniinin uudelleen aloittamisen jälkeen olen nukkunut paremmin, mutta ihan kahdeksaan tuntiin en ole joka yö päässyt.
Palvelintyöt jatkuvat tänäänkin. Nautin komentorivillä olemisesta. Ehdin jo ajatella, että kunpa saisin tehdä sysop-hommia ikuisesti. Nautin siitä, kun rakentamani kone vain toimii ja kehrää. Pidän kontrollin tunteesta. Toisaalta serverit tuovat mukanaan isoja vastuita, jotka aiheuttavat hieman stressiä. Mutta en ole yksin ja yritän muistuttaa itseäni siitä, että osaan hommani ja kukaan ei kuole, jos jotain menee pieleen.
Iltapäivällä pään ympärille kiristyy vanne. Alkaa jännittämään, iskeekö migreeni. Mutta tietäähän sen. Ilmeisesti ei ole kovinkaan järkevää tehdä pari vuorokautta töitä lähes kellonympäri, nukkua liian vähän, syödä pelkästään eväitä ja niitäkin satunnaisesti, ja odottaa että kroppa voi hyvin. Tietotyö rasittaa aivoja, istumalihaksia ja niskaa, vain ajan kysymys milloin se pahempi kohtaus paukahtaa. Ennen kolmea joudun lopettamaan työt väkisin. Päätä poraa kuvitteellinen poranterä, huimaa ja oksettaa, stoppi kaikelle. Perun loppupäivän tapaamiset ja riennän kotiin pimeään huoneeseen.
Nelisen tuntia vintti pimeänä. Näinä hetkinä muistaa millaista on tiedottomuus. Herään elävien kirjoihin puoli kahdeksalta ja tavallaan jatkan siitä mihin jäin aivan kuin aikaa ei olisi kulunut välissä ollenkaan. Mutta ihmiset ovat lopettaneet työt tältä päivältä. Päätän, että annan itselleni ja pääkopalleni nyt kunnolla aikaa levätä loppupäivän. Huomenna ehtii taas pakertaa.
On tämä hurjaa touhua. Joskus haaveilen pidemmästä sapattivapaalle jäämisestä. Mutta minulla ei ole megasäästöjä siihen hommaan. Yrittäjän on jaksettava. Ja kyllähän minä jaksan. Vielä toistaiseksi.
Tässä kirjoituksessa on 315 sanaa. Blogi on osa Fediversumia, voit tykätä ja kommentoida seuraamalla blogia Mastodonissa.