Elämän arvostaminen ja välittäminen hyvinvointiyhteiskunnassa

Kirjoittanut . Liittyy aiheisiin , , , , , , , .

Arkistomatskua

Otathan huomioon, että tämä on yli 7 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 24-vuotias.

Varoitus: Tämä kirjoitus sisältää melko masentavaa ja synkkää tavaraa. Jätä lukematta, jos et halua että mielialaasi vaikuttaa mikään negatiivinen tällä hetkellä.

Onhan sitä tullut koettua ja nähtyä ennenaikaista kuolemaa läheltä ja paljon. Siltä ei voi välttyä ja se on surullista. Joku mättää kun näitä tapahtuu jatkuvasti Suomessa. Pelkästään tämänpäiväinen Hyvinkään ammuskelu ei saanut minua kirjoittamaan aiheesta, vaan tästä on pitänyt kirjoittaa jo pitkään.

Ihmisiä kuolee jatkuvasti, sehän on luonnonlaki. Mutta se miten moni lähtee ennen aikojaan vain mielenterveysongelmien tai muiden kasvaneiden ongelmien tai pahan olon vuoksi on aivan käsittämätöntä. Se miten ahdistusta Suomessa lääkitään alkoholilla ja lääkkeillä menee aivan yli ymmärryksen. Se miten terveydenhuolto työntää ratkaisuksi lääkepurkkia masentuneille on uskomatonta. Myöskin se miten vähän ihmisiä oikeasti kiinnostaa…

Kynttilä

Löytyy useampikin tapaus netissä webkameran välityksellä tehdyistä nuorten itsemurhista. On koulukiusattuja, jotka ovat oman vieneet henkensä. Onhan näitä.

Jostain syystä minua tavallaan kiinnostaa synkät asiat, vaikka Viral Deathia en sentään minäkään halua seurata. Murha.infon foorumiketjuja tykkään kuitenkin lukea, paljonkin. Järkyttävyydet eivät minua pahemmin nykyään kohauta, koska niitä tapahtuu koko ajan, mutta en silti halua vaarantaa mielenterveyttä pahojen asioiden loputtoman suon tonkimisella. Yleensä lapsiin kohdistuvat jutut jätän aina lukematta.

Joka tapauksessa, ainakin murhamysteerien pohtiminen joskus jollain hämärällä tavalla kiinnostaa minua. Esimerkkeinä Erzsébet Bí¡thory, Bodominjärven surmat, ja nyt viime vuosina Ulvilan murha, jota tähdittää Anneli Auer ja moni muu tapaus. Kiinnostukseni ei ole niinkään kuolemien puljaaminen, eikä ilmiselvillä tapauksilla mässäily, se ahdistaa. Kyseessä on enemmänkin dekkarimainen pohdiskelu ja tapauksien mysteerisyys. Kiinnostaa myös tietää miksi ihmiset päätyvät järjettömiin tekoihin. Sairaan mieltä ei voi aina ymmärtää, mutta voi ehkä yrittää miettiä miten tapauksia pystyisi ehkäistä.

Olen siltikin sitä mieltä, että Suomessa ongelmaisia ei haluta kohdata. Yhteiskunta antaa loistavat puitteet syrjäytymiseen ja ongelmien patomiseen. Ahdistuksia tai ongelmia ei käsitellä ja sitten isillä naksuu päässä ja pistää perheenjäseniään päiviltä, tai kuten tänään, lähdetään kylille pyssyn kanssa riehumaan. Mielestäni masennus ja mielenterveysongelmat eivät ole vain ongelmaisten ongelma, vaan kaikkien muidenkin ongelma.

Kansalaisten voitava luottaa toisiinsa. Jatkuvalla pelolla ei voi elää.

Suorastaan huvittaa ylläoleva Sauli Niinistön lakoninen toteamus Hyvinkään tapahtumista. Terveiden on helppo vastakkainasetella murhaajat/ongelmaiset/masentuneet/pohjasakka vs. me terveet/muu kansa.

Minulla on periaatteena että vaikka usko kaikkeen muuhun katoaisi, usko elämään säilyisi aina. Elämä on ainoa mitä meillä on.

Varsinainen epäisänmaallinen Suomikriittinen postaukseni on vielä tuloillaan, mutta tässä esimakua. Olen samaa mieltä Jani Muhosen kanssa. Joka tapauksessa surullista. Ja ratkaisua ei taida ihan hetkeen löytyä. En voi tietenkään tietää mitä näiden hirmutekijöiden päässä liikkuu, mutta tilanteesta riippumatta minusta meidän pitäisi välittää kanssaihmisistä enemmän.

Kuva Roni Laukkarisesta

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 30-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä itse perustamassaan digitoimistossa ja SaaS-palvelua kehittävässä startupissa, verkkosivujen tekijä, sosiaalisen median asiantuntija ja koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Suurin osa päivästä kuluu hevimusiikin ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Twitter, leffat ja erikoisoluet lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää

Reaktiot

Vaadittu kenttä

 

5 kommenttia

  1. Hohhoijaa

    Joo… taas jtn Rollen negatiivista avautumista. Ja mitä pitäisi tehdä oikeasti. Jos en ole tehnyt mitään auttaakseni niitä joilla menee huonosti, niin oletko sinä? Alanko tästä eteenpäin kyselemään jokaisella kadulta vastaantulevalta et hei meneekö sulla huonosti… mitä sä haluut? Sen verra voin sulle paljastaa et kuule monet tämmöset osaa teeskennellä hyvää kunnes lopulta se ykskaks tapahtuu joko väkivaltaa käyttäen tai tunteilla.

  2. Rolle

    Hmm, kuulostat aika katkeralta. Mielestäni en esittänyt negatiivista avautumista vaan perinteistä yleisen tason kritiikkiä. On tämän pienen elämän aikana tullut monta kertaa käytyä osastolla näkemässä huonossa jamassa olleita kavereita ja soitettua hätänumeroon itsemurhayrityksistä, voisin melkein sanoa että jotain olen tehnyt.

    Ei ole kyse mistään sankarimaisesta maailmanparantamisesta, siihen ei kukaan yksin kykene. Pointtina onkin, että jos vastaan tulee ongelmainen tuttu ihminen, kaveri, edes yritettäisiin auttaa, välittää tai kuunnella. Hirveän herkästi Suomessa esimerkiksi masentuneita, työttömiä tai syrjäytyneitä lyödään lokaan sen sijaan että havahduttaisiin miettimään voimmeko itse tehdä mitään.

    Minä en suoranaisesti syytä ketään, paitsi ehkä tämän maan puitteita ongelmien syntymiselle; Pitkä talvi, kiusaamista kouluissa, antipatiat ja kossupullo liian monessa perheessä liian tuttu ja niin edelleen… Sanon vain että Suomesta on tullut hieman piinaava paikka asua.

  3. Hohhoijaa

    Kyllä, mutta ei kaikkia voida auttaa vaikka haluttaiskin. Kun minäkin tiedän monia, jotka ei enää haluu olla yhteyksissä ja kun välit yrittää sopia tai löytää yhteinen sävel uudestaan ni ei anneta ees yrittää. Ja monet joil on oikeesti joku hätä ni ne on puhumatta siitä. Se on harmi, koska itse ainakin mielellään kuuntelisin ja toivon muilta samaa. Kirjoituksisesi pointti oli hyvä.

    Mutta valitettavasti ei ole helppoa tunnistaa avun tarvitsijat… Joku saattaa olla ettei koskaa sitä kysy saati halua… Minua on kiusattu koulussa yläasteella, mutta en ole koskaan puhunut siitä esim. kuraattorin kanssa. Kaikki opettajatkin kun kysyi, sanoin vain, että joo hyvin menee. Mutta itsetuhoisuutta minulla ei koskaan ollut. En ymmärrä miten toista voi satuttaa.

    Tai kuka edes pystyy moiseen.. Ja varsinki jos on henkilö, jolla yläasteella ei ollut kavereita, on vaikeaa puhua kenenkään kanssa asiosta. Mulla oli muutama ”kaveri”, mutta se jäi siihen, koska ne kaveerasi pahimman kiusaajani kanssa. Se mitä pitäisi tehdä, ni koulukiusaaminen pois kouluista. Se syrjäyttää ihmiset ja ajautuu itsetuhoisuuteen mm viiltely. Itsellä ei tästä kokemusta, koska kuljen selkä suorana ja ottamatta siitä paineita.

    Ja mut on kasvatettu kyl niin kunnolla, että mulla ei käsi nouse edes… ei edes vaikka koulus mua kiusattiin. Ehkä se johtui siitä, kun en koskaan vastustanut.. Mutta tämähän on se syy kun tääl voidaan huonosti ja jäädään elämään yksin. Itse en luota enää edes ihmisiin, kiitos kaikille, jotka kiusaa. Olette tehneet mitä halusitte, toivottavasti voitte paremmin.

    Hyvän kannan esitit. Ei mulla muuta. Tällä kertaa.

  4. Rolle

    Kiitos kommentista. Olet oikeassa, nämä riippuu niin monesta asiasta, kuten kasvatuksesta. Ei tällaisia tekoja voi eikä pidäkään täysin ymmärtää, sairas mieli ei toimi järjenmukaisella tavalla. Itsekin olen koulukiusattu ja tiedän että siitä on aika vaikea puhua.

    Pointtini ei ollutkaan että meidän pitäisi välttämättä häntyillä joka suuntaan ja oppia etsimään pahaa oloa ihmisissä joita emme edes tunne, vaan lähinnä olemalla juuri se kuuntelija niille joita tunnemme tai tiedämme – jos siihen tarjoutuu tilaisuus. Jokainen tuntee jonkun.

    Ihminen loppupeleissä vaikuttaa tilanteeseensa itse ja on aina itsestä kiinni ottaako apua vastaan vai ei, tietenkään kaikkeen emme voi vaikuttaa mitenkään. Siihen voimme kuitenkin vaikuttaa tarjoammeko auttavan kätemme jos siihen tarjoutuu mahdollisuus. Muusta ei ole kyse.

  5. Hohhoijaa

    Kyllä ja kun on blogi, siitä on helppo jakaa tunteensa. Itselläni ei ole, mutta en ehkä saisi kootuksi mitään. Propsit sulle, että sinä olet jaksanut. Mullakin on niin monta kuvottavaa tarinaa yläasteelta ettei niiden kertominen olisi mielekästä edes. Esim. ei ole mukavaa kun pelkäsi tulla kiusatuksi liikunnan tunnin jälkeen koulun suihkussa jostain että onpa… miksi näin… mulla onkin… jne.

    Mutta yllättävintä oli se, että ne kiusaajat eivät koskaan suihkussa käyneet… Ja siitähän sen tunnistaa, että heidän itsetuntonsa oli alhainen. Tällainen koulukiusaaminen, siitä saatu mielipaha säilyy vuosia ja siitä on vaikea pääst eroon. Jos saisin valita, ni mulla saisi olla naispuolinen kaveri, jolle puhua. Ennen oli, mutta se puukotti tunteilla vuoden hyvän kaverisuhteen jälkeen, kun löysi ”muka parempaa” seuraa.

    Naisiinkaan en siis luota nykyään, ainoa mitä sain, niin olin rätti. Se puhui aina kaikkea yksityiskohtaistakin ja oltiin läheisiä ja toisen asteen kouluskin oli niin hauskaa yhdessä… istuttiin samassa pulpetissa… Vapaa-ajallakin usein tavattiin jne. Ja numeronkin sain että tekstailimmekin aina. Lopulta se meni niin että sen vastaus viestiini saattoi tulla viikon viiveellä selityksiä sori ei ollu aikaa, en muistanut jne., lopulta ei vastannut lainkaan. Oli surullista sanoa viimeisenä koulupäivänä ku todistukset haettiin 2. asteen koulust sille moikka, toivottavasti nähdään joskus. Ja nähtiin tasan nolla kertaa sen jälkee. Ei vastaa enää.

    Haukkunut pystyyn et muka olen huomionkipeä ja muuta, vaikka en kyl ollu mitään noista. Ostin sille synttärilahjankin ja tein itse kortin… mut siltä. Ei edes onnentoivotusta mun synttäreille, kuulemma unohti… ja niiin varmaan.

    Kylähän tommoset satuttaa ja hyvä miespuolinen kaveri samast koulust ni se löysi tyttöystävän ja sen aika menee siinä eikä kuulemma ole aikaa tai rahaa muhun enää olla yhteydessä. Yksinäiseksihän täs on jäänyt, mut elämä on…