Kadonneet koordinaatit

Kerrankin sain nukuttua suhteellisen hyvin, vaikka näin painajaisia. Nukuin kahdestatoista kahteentoista, eli kivat kaksitoista tuntia. Olen pääasiassa rentoutunut kotona. Välillä on ollut ahdistusta, mutta mitään suurempaa ei ole päässyt tapahtumaan. Eli toivon mukaan tämä tästä hymyksi kääntyy.

Koska puhelin meni kiinni, en ole voinut soittaa depressiohoitajalleni ja jutella siitä palveluskelpoisuudestani. Ajattelin että tänään kävisin heti kahdeksalta lääkärissä, mutta jopas nukutti! Käyn sitten varmaan huomenna. Jos minusta ei ole huomennakaan mihinkään, luultavasti menen töihin ja saan kymmenen paniikkikohtausta jolloin joudun jälleen jatkamaan sairaslomaa – tai sitten sivari ehtii jo loppua. Yritän sitä vapautusta, jos enää saan/ehdin. Järki meinaa mennä. Jäljellä on enää noin neljä viikkoa.

Huolehdin rahasta ja tulevaisuudesta hirveästi. En mennyt tänään yliopiston pääsykokeisiin, koska en halua sinne opiskelemaan. En tällä hetkellä halua opiskella ollenkaan. Enkä tiedä mitä töitäkään tekisin. Tuntuu että olen täysi luuseri. Äiti aina jaksaa sanoa että rimani on liian alhaalla… eikun, taas kuuntelen äitiä ja isää ja muita ihmisiä. Aika kysyä itseltäni taas perinteinen kysymys: Mikä on hyvinvointini kannalta tärkeintä? Ei ainakaan muiden kuunteleminen ja uskominen.

Ilmoittaudun työnhakijaksi ja teen kai uuden CV:n ja portfolion. Mutta olen todella huteralla pohjalla tulevaisuuden suhteen. En halua tehdä työkseni kotisivuja, edes siinä sivussa sillä olen kokenut että se vain lisää stressiäni joka johtaa pahaan oloon. Saa nähdä mitä tulee tapahtumaan. Jospa edes tämän päivän voisin olla iloinen.