Terapiapäivä. Puhua pälpätän taas työasioista. Tänään on harjoituspäivä, joten seuraavaksi saan olla ihan hiljaa ja sulkea silmät. Mielikuvaharjoituksessa kuvittelen itseni lapsena, siis ikään kuin toisena henkilönä, jossain turvallisessa paikassa. Näen 12-vuotiaan minäni mummolassa, joko piirtämässä tai kirjoittamassa. Paperi on tyhjä. Kun hän (tai siis minä) huomaa minut, hän on hämmentynyt.
Minun pitäisi piirtää tai kirjoittaa paperille, mutta pääni lyö tyhjää. ”Raapusta mitä vain”. En osaa. En pysty. Minut valtaa suunnaton ahdistus. Muistan, kuinka halusin osata piirtää yhtä hyvin kuin veljeni, mutta tuntui etten osaa mitään. Edelleen tuntuu, että olen maailman huonoin piirtämään. Musiikissa sama homma. Jostain syystä huono itsetunto ei ole ulottunut kirjoittamiseen. Siinä tiedän olevani hyvä. Tai jopa erinomainen.
Työpäivä sujuu hyvin, kuten eilenkin. Nyt on ollut enimmäkseen positiivinen fiilis.
Loppuun vielä päivän VOS-graafi (app testissä):
Tässä kirjoituksessa on 156 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (21:45) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Pitäisi
Elämä on juuri nyt jotenkin kaaottista. Työkiireet kasvavat. Joka kanavasta pingaillaan. Päivän aikana ei ole riittävästi rauhoittumishetkiä. Meinaa välillä ahdistaa aika paljon.
Pitäisi-asioita on liikaa listalla. Työasiat sujuvat omalla painollaan, mutta olisi kaikkea muutakin, jotka jäävät juuri nyt jaksamisen ulkopuolelle. Pitäisi etsiä terapeuttiehdokkaita ja sopia tutustumiskäyntejä. Pitäisi raivata pari kaappia. Pitäisi laittaa kustantajille uudistettu saatekirje. Pitäisi laatiakin se saatekirje. Pitäisi käydä vaimon kanssa kultasepänliikkeessä katsomassa kadonneen tilalle uusi sormus. Pitäisi tehdä pari biisiä loppuun.
Pitäisi varmaan paljon muutakin, mutta olen siirtänyt nämä asiat odottamaan parempia, rauhallisempia aikoja.
Saavat odottaa.
Kaikkea ei tarvitse eikä pidä tehdä, ainakaan samalla kertaa.
