Nukun huonosti, mutta älysormukseni mukaan valmiusaste on silti hyvä. Marjat on loppuneet, joten lähdemme suoraan kahville vaimon kanssa. Kahvikeskustelut eivät tällä kertaa suju ihan suunnitelman mukaisesti, kun parin päivän puhumattomuus johtaa alaviresävytteiseen keskusteluun. Menen mieleni sisällä jälleen jonnekin synkkään paikkaan, kuten reilu viikko sitten.
Syvät vedet vievät mukanaan nykyään liian helposti. Olen äärimmäisen ratkaisukeskeinen ihminen ja se kääntyy ongelmaksi silloin, kun en löydä tilanteisiin ratkaisuja. Jostain syystä muodostan tällöin itsestäni suurimman ongelman ja ajattelen jotenkin äärimmäisen mustasti niin, että jos yhtälöstä poistaisin itseni, ei tarvittaisi ratkaisujakaan. Tiedän, että tämä kuulostaa huolestuttavalta, mutta ei se onneksi ole mitään vakavaa suunnitelmallisuutta, vain typeriä ajatuksia kesken ahdistuskohtauksen. Mutta ehkä minäkin olen osaltani masentunut jossain määrin. Kun on paljon pidettävä yllä kovaa kuorta. Sitten ahdistuskohtaukset iskevät jossakin rauhallisessa kahvihetkessä keskellä ihmisiä. Niin se joskus menee.
Onneksi keskustelu kääntyy terveempään suuntaan ja palautan itseni jollakin ilveellä henkisesti parempaan paikaan, takaisin valoon. Tilanne ehkä purkautuu siinä, kun vaimoani alkaa naurattamaan sanavalintani hänen toteamiin ”hyviin henkisiin työkaluihin”. Totean, että ne ovat ihan roskiskamaa ja kumpaakin naurattaa. Ehkä eivät täysin kelvottomia työkaluja ole sittenkään. Huumori onneksi auttaa aina, jos se kykenee läpäisemään synkät hetket.
Ehkä isoimpana haasteena tällä hetkellä on se, että lähes koko perhe meillä kärsii jonkinasteisista mielenterveysongelmista ja triggeröin itseäni jatkuvasti kun olen tukena muille. Minulla on omat traumamuistoni, jotka aktivoituvat toisten kärsimyksestä.
Onneksi poikani on tavallaan vielä turvassa. Mutta hänellä on muita kognitiivisia rajoitteita ja hän(kin) kärsii jonkinasteisesta koulukiusaamista. Toivon, että mistään ei kehity hänelle mitään yhtä perustavanlaatuisia ongelmia pääkopan kanssa kuin meillä muilla. Kuulostan nyt ihan sekoboltsilta, mutta sellaista se joskus on.
Soitan Lotalle ja pyydän ottamaan Manun mukaan ja tulemaan kahvilaan. Saavat samalla vähän ulkoilua. Minua ahdistaa, kun pitää lähteä erinäisille asioille ja kun en ole ennakkoon suunnitellut tätä mitenkään ja saanut tiedon liian myöhään. Minä vihaan kaikenlaista shoppailua ja pyörimistä muutenkin, mutta vielä enemmän, jos en ehdi sulatella asiaa ajoissa. Suunnittelen kaiken kalenteriini ja tieto yllättävistä asioista saa kuppini nurin. Lasten saapumiseen mennessä olen kuitenkin jo rauhoittunut ja lähdemme metsästämään puuttuvat asiat.
Lähden etsimään juomapulloa Partioaitasta, mutta en löydä oikeanlaista. Tarvitsen tietokonepöydilleni, töihin ja kotiin uuden, jotta muistan juoda riittävästi vettä. Minulla on kaksi kriteeriä juomapullolle: 1. Sen läpi täytyy nähdä, 2. sen pitää olla vähintään 750ml. Kriteerit eivät täyty, joten menen Clas Ohlsoniin. Ei löydy sieltäkään. Pakko varmaan tilata netistä.
Kotiin tullessamme vaimo jää tekemään ruokaa ja minä päätän lähteä juoksulenkille. Kirjana Leo Straniuksen mainio 100 onnen päivää, jonka kuuntelen loppuun asti. Olen varmaan sanonut tämän aikaisemminkin, mutta samaistun Leon touhuihin todella paljon, sillä hänelläkin on pakkomielteisiä rutiineja ja hänkin mittaa ja aikatauluttaa ihan kaiken.
Lenkkeily on jäänyt täysin, koska olen priorisoinut unen määrän ja aamulla en siksi ehdi käydä. Kun teen töitä 10-19, ei tule käytyä illallakaan, koska on pimeää ja kylmää ja tunnin parin juokseminen venyttäisi yöunia, jota priorisoin yli muiden. Haastava dilemma, jos viikonloppunakin on kaikenlaista tekemistä.
Kymmenen kilometrin juoksulenkki on menestys ja herättää ajatuksia. Mietin, että miksi en voisi aikatauluttaa kuntosalia tai lenkkiä kesken työpäivän? Päätän tehdä niin ja sortteeraan kalenterini kohdilleen. Muutama kerta viikossa riittää.
Minun on pakko aikaistaa arkirytmiäni monestakin eri syystä, joita kaikkia en voi täällä koko maailmalle kertoa, mutta tytärtäni varten herään ensi viikolla viimeistään kahdeksalta. Ajattelin myös aloittaa päivittäisen juoksemisen, koska se toimi niin hyvin aikaisemmin aamuisin. Vaikka vartin päivässä. Tuleepahan sitten käytyä. Pitää vaan aikatauluttaa tarkemmin. Mutta sitähän minä teen muutenkin.
Tänään on yllättävän hyvä päivä vuoristoradasta huolimatta. Nyt kelpaa loppuillan löhöillä. Viihdykkeinä True Detectiven neloskauden uusi jakso ja Dr. Death. Suosittelen molempia lämpimästi, erinomaisia ovat.
Päivän todo
- OmaVero
- Päiväkirja ja reflektointi
- Pyykit kuivumaan
- Kasvit
- Budjetti
- Lukuhetki
- Juoksulenkki
- Täytä vesipullo / juo vettä
- Kahville
Tässä kirjoituksessa on 731 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (19:46) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Merkityksettömyys
Lunta sataa vaakatasossa, mutta päätän silti juosta kymmenen kilometrin matkan. Jostain syystä viikonlopun lenkkien jälkeen alkaa särkemään päätä, niin myös tällä kertaa. Unohdan taas nesteytyksen. Päänsärky ei hellitä koko päivänä, mutta ei onneksi pahene.
Kolme Overwatch-peliä, elokuva, pötköttelyä. On mukavaa olla tekemättä mitään.
Homo deus luettu, seuraavana Aivoblues. Hyviä, juuri minulle sopivia kirjoja. Onneksi on kirjat.
En tiedä. Elämä on hyvää nyt, mutta melko usein ahdistaa. Joskus se lamaannuttaa, mutta onneksi se on usein eteenpäin vievä voima. Tiedän mitä haluan elämältä, vaikka en kaikkeen voikaan vaikuttaa.
Tykkään Nietzschestä, Freudista, Senegasta ja Epicurusista, vaikka heidän oppinsa ovat usein ristiriidassa keskenään. On kiehtovaa oppia lisää merkityksellisyydestä ja merkityksettömyydestä. Onko tässä mitään järkeä? Tuskin.
Taidan pian mennä maate. Tuleehan se kello jo yksitoista. Loppuu nämä jorinat. Nyt vasta päätä särkeekin… Memento mori.
