Ennen neljää kaikki rutiinit valmiina. Lenkki juostu. Ruokaa mäkkäristä. Lauantait on kivoja. Päivitykset ovat lyhyitä nyt, mutta on kiire rentoutumaan. Jutellaan lisää Mastodonissa.

Kello on oikeasti 03:12. Olen ollut kuppilassa koko illan. Mutta hyvällä asialla.

Nyt väsyttää.

Kahdeksan tuntia unta ei meinaa riittää. En muista kävelymatkaa terapiaan. Jotenkin sekava olo edelleen. Elämässäni on tällä hetkellä kolme isoa kuormittavaa asiaa, joista yksi on positiivisella tavalla kuormittava. Kirjoitin eilen, että ”pitää nyt olla tarkkana”. Olen edelleen samaa mieltä.

Päivä tuntuu sujuvan jotenkin takkuisesti, mutta saan aikaan paljon. 22 tehtävää, 2 klousausta, lukemattomia sähköposteja. Tähän pitäisi olla ihan tyytyväinen, mutta silti ruoskin itseäni. Miksi?

Osaan lopettaa viiden maissa, mutta ilta menee ties missä NextDNS-säädöissä ja CSS-koodailuissa, vaikka vannotin itselleni, että ei sitten täytetä päivää ylimääräisellä. Tässä sitä taas ollaan.

Huomenna toimistolle.

Kyllä tämä tästä.

Haluaisin pystyä kirjoittamaan enemmän tänään, mutta olen niin väsynyt. Olin aivan valmis nukkumaan jo kahdeksalta, mutta tytär halusi jutella. Koulukiusaamisasia on mennyt huonompaan suuntaan. Pitää tehdä asialle huomenna jotain. Tämän jälkeen läksyissä auttelua. Ja sitten nukkumaanmennessä molemmilla onkin kaikki maailman asiat kerrottavana, vaikka ollaan jo peiton alla.

Huokaus, tässä sitä taas ollaan. 23:09. Tänään olen potenut jonkinasteista vatsatautia. Ei sentään tule mitään yläpäästä. Mutta vatsakipu ei ole kivaa. Pitää katsoa aamun vointi erikseen, mietin menenkö terapiaan ollenkaan. Töihin en mene, mutta voinnin mukaan hommia kotona.

Tämä päivä on ollut melkoinen. En muista milloin viimeksi olisin ollut yhtä väsynyt. Lukusuositus: ”Totta vitussa olen työkykyinen”, sanoi Tuomas Milonoff, kunnes ei pystynyt edes päättämään, mitä leipää ostaa – näin ”Tunna” tilttasi. Jonkinlaista taisteluväsymystä ollut täälläkin. Full-on burnis ei ole tulilla, mutta pitää nyt olla tarkkana. Se saattaa tulla nimittäin ihan puskista.

”Miten kello on noin paljon?”. Kysyn tätä ensimmäisen kerran viiden aikoihin, jolloin saan työt valmiiksi. Pikakelaus iltaan ja nyt viisarit näyttävät kohta puoli kaksitoista.

Aurinko pilkistää puolen päivän aikaan ja jatkuu pitkälle iltapäivään. On mukava nähdä valoa pitkästä aikaa. Koko päivän on ollut sellainen olo, että joku on kuollut. Painostava, kuoleman lemahdus ympärilläni. Keväisin tulee isä mieleen. Hänen kuolemastaan on kulunut jo yli neljä vuotta, mutta sen synnyttämä kipu tulee aika ajoin takaisin. Isä oli minulle ainoaa laatuaan maailmassa, niitä harvoja ihmisiä jotka ymmärsivät jonkun tällaisen päälle. On kuin puolet minusta olisi jäänyt sinne kuolinvuoteelle 15. tammikuuta 2019 kello 13:55, kun ukko lakkasi hengittämästä.

Kotiin tultuani minussa on väsynyttä energiaa. Ajatukseni sinkoilevat asiasta toiseen. Ryhdyn asentamaan uusia nimipalvelinasetuksia lasten laitteille. Miksi? Mistä minä tiedän. Nämä asiat kiinnostavat minua. Heitän jotain random läppää ja nauran itsekseni. Kai minä peitän ahdistustani tekemällä ja huumorilla.

Nyt yön kähmyssä kadun taas sitä, että en ole nukkumassa taaskaan. Mutta toisaalta, miksi katua? Ehkä se 6-7 tuntia unta riittää taas ihan hyvin.