Koska missasin pikkujoulut, viime tyhystä on vierähtänyt pitkä aika. Mukava jutella kaikkien kanssa vähän pidempään töiden ulkopuolella. Tai no, tuntuu taas siltä, että en ehdi jutella kaikkien kanssa riittävästi. Jotenkin juttua tulee niin paljon, että sitä riittää vieläkin enemmän. Mutta sitten iskee väsymys.

Miten tällaisestakin asiasta voi syntyä riittämättömyyden tunne?

Kofeiinia on edelleen puolen yön aikaan liikaa verenkierrossa, 139mg tarkalleen ottaen, kun 100mg on nukkumaanmenon raja. Jalat ovat vetelänä sosiaalisuuden ja kofeiinin synnyttämästä jälkiahdistuksesta ja päässä vilisee ajatukset siitä, mitä tuli puhuttua. Miksi ylianalysoin ja poden morkkista, vaikka en edes käytä alkoholia? Ja vaikka en ole sanonut mitään typerää?

Perjantai päättyy hyvin, keskivertoa parempi fiilis. Minun pitäisi olla tyytyväinen ja helpottunut, mutta olo on rauhaton ja keskeneräinen. Viime aikoina on tapahtunut aivan liikaa ja on vaikea päästä vastoinkäymisten ja huolien yli. Hetken ehdin unohtaa murheeni muiden kanssa keskustellessa, mutta yksin ollessa kaikki tulee kerralla takaisin.

On edelleen äärimmäisen vaikeaa sietää keskeneräisyyttä. Vielä hankalampaa on saavuttaa onnistumisen tai onnellisuuden tunne. Eilen ehdin jo hetken nauttia ajoissa kotiin pääsemisestä ja rennosta vapaa-ajasta, mutta sitten tuli lisää huonoja uutisia.

Haluan takaisin ajan, jossa ei ollut isoja ongelmia. Haasteita toisaalta on jossain määrin ollut aina, mutta ei tässä mittakaavassa. Onneksi tänä vuonna ei sentään ole kukaan hengenvaarassa. Olen kuitenkin väsynyt jatkuvaan taisteluun.

Päivä kerrallaan, kun ei muu auta.

Paremmat ajat vielä kenties koittavat.

Tunteiden vuoristorataa. Juuri kun ehdin iloitsemaan toisesta asiasta, toisessa vedetään matto jalkojen alta. Universumi ei salli minulle ilon aiheita.

Uusi juoksumatto saapui. Pääsen kerrankin lenkille myös päivinä, jolloin ei kiinnosta lähteä ulos. Myös Stryd tilattu Zwiftiä varten. Virtuaalilenkit, here I come.

Jälleen pitkä päivä, koko päivä töissä, kirjaimellisesti. Hommat alkaa klo 9 ja loppuu puolen yön jälkeen. Ei tässä ole järjen häivääkään, mutta yrittäjä tekee sen mitä täytyy, että selviää. Näinä päivinä on resilienssi koetuksella ja pohdin syitä sille miksi aikoinaan edes lähdin yrittäjäksi. Parintoista vuoden jälkeen tuntuu, että vauhti vain kiihtyy… Kuinka pitkään pitää raataa, että helpottaa?

”Henki ei taho kulkee mutta minä jatkan nyt matkaa…”

Stressiä, tulipalojen sammuttelua, myyntipalaveria. Arki on aivan liian kaaosta nyt. Joka kevät sama laulu, mutta jokin on tällä kertaa eri tavalla. Tekemisen määrä ei välttämättä ole kasvanut, mutta murehtiminen ja stressaaminen on tapissa. Ja siihen on monta syystäkin, aitoa syytä, ei mitään ylimiettimistä tai turhaa huolta. Se tässä pahinta onkin.

On vaikea olla itselleen armollinen, kun asiat eivät suju. Ei riitä enää päivä kerrallaan, pitää yrittää ottaa sekunti kerrallaan. Mutta mitä jos sekään ei riitä oloa helpottamaan? Koko ajan tuntuu tulevan lunta tupaan.

”Muista levätä.”

Ei kyse ole siitä, että unohtaisi levätä, vaan siitä, että mieli ei anna rauhaa.

”Syö terveellisesti.”

Miten, kun aherruksen jälkeen ei ole yhtä ainoaa aivosolua hereillä pääkopassa? Pizzaa ja valmispaskaa naamariin.

”Muista liikkua.”

Jätän tämän vain tähän.

Height lopettaa. Tämä on harmi, koska uskoin palvelun menestyvän. Lisää työtä minulle, koska pitää kilpailuttaa uusi. Uusien appien vertailu on mukavaa, tarvitsen dopamiinia. Olisi kuitenkin laskutettavaakin työtä, eikä kalenteri näytä tyhjenemisen merkkejä. Priorisointi on avainasemassa.

Olen nukkunut sunnuntain ja maanantain välisenä yönä liian vähän. Kello on 20:17 ja silmä lupsattaa.