Elämä on tällä hetkellä pelkkää työntekoa. On määräaikoja, joilla on seurauksensa ja haluan olla työstäni ylpeä. Tiedän, että elämän ei pitäisi olla pelkkää yrittämistä ja taiteilua budjetissa pysymisen ja aikataulujen kanssa, mutta juuri nyt se on sitä. Vapaa-aikaa jää korkeintaan tunti pari päivässä. Sentään tänään ehdin nähdä lapsia ennen nukkumaanmenoa.

Työ on sitä mitä osaan tehdä ja josta nautin. Jotain muutakin kyllä pitäisi olla ja juuri nyt millekään muulle ei jää tilaa. Mutta se on semmoista nyt. Hulluin loppuvuosi koskaan.

Katson liikaa taaksepäin ja horisonttiin, kun pitäisi katsoa suoraan eteensä. Elämässä tekee paljon virheitä. Ei pitäisi luottaa liikaa vääriin ihmisiin, olettaa liikaa asioita, unohtaa oma äänensä ja ohittaa signaaleja.

Otan ohjat omiin käsiini. Vain siten tiedän mitä tuleman pitää.

Kyllä tästä(kin) hyvä tulee.

Hieman optimistisempi päivä, vaikka aamu alkaa sillä, että kaadan kahvia sukalleni. Kuinka se on edes mahdollista?

Päivät menevät umpitunnelissa ohjelmoiden ja koordinoiden, mutta deadlinet eivät anna armoa. Muu elämä on laitettava nyt paussille. Olen varannut reilun kahden viikon joululoman. Toivottavasti se riittää palautumiseen.

Tänään tuntuu siltä, että tulevaisuutta ei ole. Myöskään menneisyyttä ei ole. Toisaalta, se on myös totta. Mutta pointti onkin sen tunteen sävyerossa. Jos tunne on neutraali, memento mori ja carpe diem -hengessä tapahtuvaa pohdintaa, se on normaalia ja harmitonta. Tänään se on kuitenkin surun, epätoivon, epävarmuuden ja pessimiyden täydentämää, alakuloa.

Olen erittäin ratkaisukeskeinen ihminen. Mutta joskus ne ratkaisutkin loppuvat. Silloin kun edessä tuntuu olevan pelkkää epävarmuutta ja umpikujia, iskee ahdistus.

Tiedän, että tavoitteiden täyttyminen tai epäonnistuminen ei ole maailmanloppu. Mutta haluaisin silti onnistua. Haluaisin pitää lupaukseni. Haluaisin menestyä ja pärjätä.

Juuri nyt tuntuu, että kaikki toivo on menetetty. Mutta ehkä huomenna tilanne näyttää valoisammalta.

Toivon, että jonain päivänä voin kirjoittaa asioista ilman kiertoilmaisuja. Ehkä sitten, kun aikaa on kulunut tarpeeksi. Kaikki ankeus loppuu aikanaan.

Anteeksi, että olen epäonnistunut. Anteeksi lapset, kun olen aina töissä. Anteeksi, kun en ole ollut läsnä.

En minä tätä halunnut. Ehkä asioita voi vielä muuttaa?

Huomenna uusi yritys.

Se on tunne. Mutta sinä et ole se tunne.

Kun on ollut valveilla 5:30 saakka, ei illalla yhdeksän jälkeen oikein meinaa jaksaa.

Radiobiisi.fi saatiin ulos. Saa olla ylpeä.

Isänpäivä, eli hyvä päivä heti pyhäinpäivän jatkeeksi muistella omaa ja puolison edesmennyttä isää. Lapset juuri ja juuri tajuavat, että tänään on isänpäivä. Saan onnittelut ja kahvihetken vaimon kanssa.

Istumme kahvilassa. Olen mietteliäs. Jo ulkona kahvilaan kävellessämme mieleeni tulvii muistoja isästäni. Muistoja on niin paljon ja jostain syystä vasta nyt ne ovat ikään kuin värikkäitä ja eläviä. On hämmentävää miten muistot vain vahvenevat sen jälkeen kun rakas ihminen on poistunut elämästä. Ja tapahtumahorisontin ylittämisestä on aikaa jo kuitenkin yli kuusi vuotta.

Mitä isäsi opetti sinulle?

Veeran kysymys saa minut havahtumaan nykyhetkeen. Samalla muistot, ikävä ja tunteet tulevat kerralla ulos kyyneleiden muodossa, enkä pystykään hetkeen vastaamaan. ”Kaiken”, vastaan vetistelyni keskeltä hiljaa.

Opin isältä Linuxin ja ohjelmoinnin alkeet. Sain häneltä innostuksen tekniikkaan, tietokoneisiin ja ongelmanratkaisuun. Sain häneltä eväät elämään. Minulla on hänen ansiostaan rutkasti ”tee se itse” -asennetta ja yritteliäisyyttä. Minusta ei sisua puutu.

Isä oli omaa luokkaansa. Minulle oman aikansa Einstein.

Kiitos isä.