Melko keskivertomaanantai. Olen iloinen monestakin asiasta. Asiat etenevät ja tänään on kuudes työpäivä putkeen taisteluani työnarkomaniaa vastaan. Onnistun jälleen poistumaan toimistolta ennen kuutta.

Illalla iskee ultimaattinen väsymys. On hullu ajatuskin, että aiemmin olen tehnyt tähän aikaan töitä.

Äitini lähetti videon, jonka eräs sukulaisemme oli löytänyt arkistoistaan. Video on kuvattu 13. huhtikuuta 1989, eli päivälleen 36 vuotta sitten. Video on yllättävän pitkä, yhteensä 12 minuuttia ja 12 sekuntia. Videon alussa selvästi saavumme mummolaan, eli äitini vanhempien luokse. Isäni on videolla 32-vuotias, äitini 23-vuotias. Videon alussa nousemme Ladan kyydistä ja isäni nostaa minut sisälle tupaan. Olen videolla 5 kuukauden ja 12 päivän ikäinen pikkuvauva.

Meillä ei ollut kotona telkkaria, eikä kameroita. Isäni harrasti valokuvaamista, mutta kameraa video-ominaisuudella ei juuri ollut ja vaikka 2000-luvulla digikameroihin alkoi tulla video-ominaisuuksia, olimme kaikki liian sisäänpäinkääntyneitä kuvaamaan toisiamme. Kuvittelin aina, että meistä ei ole yhden ainutta ”kotivideota”. Siksi tämä video tuli täysin yllätyksenä. En tiennyt moisen olemassaolosta.

Äitini eno on kuvannut videon rauhallisen taitavasti, sillä hän ei sano kameralle sanaakaan ja antaa ihmisten touhuilla omiaan. Videolla on kuvattu ihmisiä askareissaan, heidän arkisia höpöttelyjään, syömistä ja tekemistä. On ilmeisesti tätini syntymäpäiväjuhlat. Tunnistan lähes kaikki ihmiset. Maneerit ovat samat.

Isä pitää minua sylissä. Hän on suurin piirtein saman ikäinen kuin minä nyt, hymyilee. Näyttää ja kuulostaa ihan samalta, mitä muistan. Videolla vilahtavat myös kissat, isoäiti, isoisä, isoisoäiti, isoisoisä. Osa ihmisistä on keskuudestamme poistuneita tai sellaisia, joita en ehtinyt koskaan oppia tuntemaan kunnolla.

Katsoin videon monta kertaa ja kuin Cooper Interstellarin kohtauksessa jäin odottamaan lisää, kun kuva pysähtyi. Video herättää monenlaisia tuntemuksia. Sisälläni läikkyy. Tuntuu oudolta ja kauniilta yhtä aikaa. Sain kurkistaa maailmaan, joka ehti mennä ohi ennen kuin ehdin tajuta sen olemassaolon. Video tuo mukanaan jonkinlaista kokonaisuutta, koska en muista lapsuudestani juuri mitään. Se osoittaa, että oli lapsuuteni millainen hyvänsä, minulla on aina ollut rakastavat vanhemmat. Se on muistutus siitä, että olen ollut aina rakastettu aivan alusta asti ja minusta on pidetty huolta.

Isäni kuoli vuonna 2019, mutta videon kautta sain hänet aikakapseloituna takaisin. Siinä hän on, liikkeessä, elossa. Kissa katsoo vieressä ympärilleen. Joku sukulainen puhuu kameran takaa. Minä en osaa muuta kuin olla vauva, olen täynnä kysymyksiä, tunteita, ihmetystä.

Leikkasin ja jaoin someen muokatun version, jossa on vain minä ja isäni. Ohessa ”laajennettu versio”, jossa mukana on myös äitini. Muut ihmiset ja asiat jätän julkaisematta, koska kunnioitan ihmisten yksityisyyttä, eikä ole tullut pidettyä sukuun yhteyttä. Poistin videosta myös äänet ja lisäsin päälle pätkän nostalgista kasarielektroniikkaa tekevän The Midnightin Energy Never Dies, It Just Transforms -kappaleesta, osta biisi täältä.

En koskaan unohda tätä.

Kiitos äiti. Ja isä (RIP). Olette rakkaita minulle.

Vaikka sain pidettyä tämän viikon työpäivät normaalin puitteissa, käyn ilmeisesti viikon päätteeksi melko kierroksilla, sillä yöllä herään paniikkikohtaukseen. Oloa voi kuvailla jonkinlaiseksi koko kehon hälytystilaksi. Lämmitysjärjestelmä ei toimi, vaikka ikkunasta hönkii pakkasilmaa sisään.

Yö on takanapäin ja olo on parempi. Ilmeisesti erilaisiin kuormituksiin vaikutukset näkyvät vasta myöhemmin.

Päätän ajoissa, että pidän rauhallisen sisäpäivän tänään. Ei mitään raskasta nyt. Paitsi musiikkia.

Chill.

Jaksaisinpa kirjoittaa jotain tähdellistä. Viikko on palvellut hyvin. Näyttää siltä, että elämä hymyilee vihdoin.

Torstai, eli terapiapäivä. Minussa on uutta virtaa. Työpäivä on kiireinen ja lagitan hieman kaikessa, koska aamulla iskee migreeni. Saan kivun onneksi estettyä lääkkeillä, mutta tilalle tulee se kuuluisa pöhnä. Onnistun tekemään kaiken tarvittavan ennen kuutta, minuuttia ennen tarkalleen ottaen. Läheltä liippaa, mutta onnistun jälleen pitäytymään päätöksessäni lopettaa ajoissa.

Yllättävän haasteellista. Huomaan, että täytyy keskittyä entistä tarkemmin priorisointiin ja oikeiden asioiden tekemiseen. Ei saa tulla hetkeäkään sellaista ”nyt teen tätä niin pitkään kuin tarve vaatii, kellosta viis!” -tunnetta. Jos jokin vie pidempään kuin pystyy tekemään, asiaa pitää lykätä ja siirtyä tärkeämpään. Joutuu todella harrastamaan jatkuvaa ajan ja tehtävän priorisointia, aivan eri tavalla kuin aikaisemmin.

Tänään on ensimmäinen päivä kun noudatan samaa sääntöä myös vapaa-ajalla. Ei minun ole pakko lukea joka päivä. 80 päivän putken voi helposti katkaista, ei lukutavoite yhteen päivään kaadu. On pakko opetella sietämään ”alisuoriutumista” jatkuvan ylisuorittamisen jälkeen.

Tämä on uutta minulle ja kestää varmasti pitkään, ennen kuin opin terveille tavoille. Mutta tämä on välttämätöntä jaksamiseni kannalta.