Herään seitsemältä, koska vaimo on tilannut herätyksen. Kuurosokealla puolisollani on tärinäherätys, mutta se ravistuttaa myös minut hereille, joten mieluummin toimin itse herätyskellona. Tänään on Duden kymmenvuotisjuhlapäivä ja olemme firman porukalla sopineet, että pidetään rennompi päivä. Siispä lepään ja nukun vielä yhdeksään.
Lähtiessä päätän viime hetken asuvalinnasta. Stressaa. Aamulla katsotaan omistajien kesken vain myynnilliset asiat. Paja on täynnä väkeä, sillä etäilijät ovat kaikki paikalla, myös kauempaa. Mukava nähdä kaikkia.
Kahden aikaan iskee migreeni. Tajuan, että migreenilääke on jäänyt kotiin. Tytär tuo lääkkeen toimistolle, mutta särky ei lakkaa, lääke ei pääse auttamaan kunnolla, koska sen ottaminen viivästyy. Juha ehdottaa, että mitä jos menisin kotiin lepäämään. Hyvä idea. Kotiin tunniksi nukkumaan ja uusi yritys. Kai se on tämä kiire ja stressi, koko viikko, väliin jäänyt aamupala, liian köykäinen lounas, liikaa kofeiinia, huonolaatuiset unet alla ja korkea ilmankosteus. Oli mitä oli, lepo auttaa.
Postdromet tulilla juhlapaikalle. Tietenkin tykin kanssa tulee teknisiä ongelmia. Aina, vaikka kuinka hyvin varautuisi. En ymmärrä miksi on miljoonan euron tykki, mutta sitten yhteys toimii jonkun paskan donglen kautta ja lagittaa kuin Google Meetissä keskellä metsää. Onneksi kuva näkyy kuitenkin, vaikka animaatio ei olekaan maailman sulavin.
Postdromen aiheuttama ontto olo auttaa hieman sosialisoitumisessa, yllättävää kyllä. Otamme vastaan vieraita ja lahjoja ja lopulta on aika pitää puhe. Papatiani saa vallan, hyvä että tajuan antaa Juhalle suunvuoroa. 25 minuuttia kuluu, että heilahtaa. Kiitän puheessa myös vaimoani, joka on kotona flunssassa. Harmillinen juttu, hän odotti kovasti juhlia. Lapset ovat olleet kipeänä myös, kuin ihmeen kaupalla olen välttänyt sairastumisen. Puhe lähenee loppuaan. Yleisöstä kuuluu naurua ja taputusta. Hienosti vaikuttaa onnistuneen.
Juurikkasaaren burgerit, DeLoreanin mocktailit, hyvä meininki. Porukka viihtyy jo vähän yliajallekin. Hyviä keskusteluja, hauskoja juttuja, halauksia, onnitteluita. Tuntuu hyvältä, kymmenen vuotta yrittämistä ei ihan vieläkään oikein sisäisty kaaliin.
Höpöttelen kaikkien kanssa kenen kerkiän, asettaudun todelliseen sosiaaliseen moodiin. Päätä alkaa hieman loppuillasta jomottamaan. Kiropraktikko-hieroja Tinolle möläytän, että niska ei ehkä olekaan vieläkään täysin OK ja hän ehdottaa sen laittamista kuntoon tältä istumalta. En minä täällä, pärjään kyllä. Valokuvaaja-Emmille kerron, että haluaisin valokuvan, jota voisin käyttää avatar-kuvana. Tekoälyllä tekemäni kuva on vain väliaikaisratkaisu. Onnistuu kuulemma, onneksi kerroin. Täytyy alkaa keräämään benchmarkeja. Lukan mielestä nykyinen avatarini on pelottava ja liian tekoälyn tekemä. Tämä kommentti saa hieman miettimään… pitääköhän reverttaa taas takaisin vanhaan. Toteamme kuitenkin, että se on tunnistettava. Mutta huomaan ahdistuvani, kun itsereflektio-pakkomielle muodostuu taas takaisin avatarin suhteen.
Vähän liian hilkulle tämä kaikki menee kuitenkin, juhlien suhteen ja muutenkin. Jäätävä henkinen väsymys. En jaksa päivittää somea, en jaksa ajatella mitään. Koko päivän on ollut tämä trendi, asiat vaan menevät eteenpäin, jopa ohi. Ei hyvä, eikä saa jatkua. Oma jaksaminen pitää saada kohdilleen.
Silti, fiilis on väsynyt, mutta ristiriitaisen onnellinen. Nyt on tämäkin etappi ohi ja suunta on vain ylöspäin.
Seuraavaksi keskityn omaan jaksamiseeni. Siis kirjaimellisesti heti. Tämän yön loki on ollut ehkä vuoden vaikein synnytys. Kello on 1:26 ja olen niin valmis. La-su puhdasta lepoa.
Tässä kirjoituksessa on 573 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (23:59) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Työntäyteinen torstai
Nukun aamulla pommiin. Sinne meni aamulenkin mahdollisuus. Toisaalta, herätessä on jalat kipeät, olen ilmeisesti juossut liian tiuhaan ja lujaa taas. Näyttää olevan trendinä tämä 2-3 lepopäivää viikossa. Mihin jäi ”joka päivä lenkkeilyä”? No, ehkä 5 kertaa viikossa saa riittää. Tosin, tällä tahdilla jää neljään, jos skippan vielä yhdenkin päivän tällä viikolla. Ehkä juoksen perjantai-, lauantai- ja sunnuntaiaamuina. Näin tehdään.
Olen pari minuuttia myöhässä terapiasta, koska haluan kahvia mukaan. Terapia sujuu hyvin. Juttelua, zen-harjoitus. Mieli voi paremmin. Sitten kotiin takaisin koodaamaan.
Vihdoin etäpäivä. Nautin tästä. On kohtalon ivaa, että juuri tänään Manulle iski syysflunssa ja hän on kotona koko päivän. Se siitä täydellisestä rauhasta, jonka olisin saanut, jos molemmat lapset olisivat olleet koulussa neljään saakka.
Minulla oli aiemmin päivällä jokin ajatus, josta olisin halunnut kirjoittaa, mutta tietenkin olen nyt liian väsynyt ajattelemaan.
Etäpäivissä on se ”huono” puoli, että hommilla ei sinänsä ole alkua eikä loppua. On vaikea lopettaa mielenkiintoista koodaamisrupeamaa, kun ei tarvitse lähteä minnekään.
Lopetan työt kahdeksan jälkeen, mutta saan sivuston vietyä testiversioon asti. Kuvittelin, että en saa tällä viikolla projektia sisällönsyöttövaiheeseen, joten olen edellä tavoitteitani. Huomenna kelpaa heitellä frisbee golffia työporukan hyvinvointipäivänä, ilman että takaraivossa hakkaa stressi projekteista.
Tänäänkin on päivä, joka on tavallaan ”elämää oravanpyörässä”. Suurin osa päivästä on kulunut ruutua tuijottaessa, koodia kirjoittaessa ja kahvia tai kolajuomia juodessa (joista onneksi vain kaksi kofeiinillista). Mutta sitten taas toisaalta, tämä on sitä elämää, josta tykkään. Siisti sisätyö luksusasunnossa, laitteet viimeisen päälle, puhdas huone ja sisäilma, viherkasveja ympärillä. Lisäksi rakastava perhe, joka tukee ja auttaa, ei särkyjä missään kropan kohdassa ja jääkaapissakin on syötävää. Asiat ovat paremmin kuin hyvin.
Tässä kuussa on mennyt muuttokuluihin (muuttofirma, laiteasennukset), sähkölaskuihin (pörssisähkön loppulasku yli 500 euroa kiitos nam) ja kaikenlaiseen muuhunkin pakolliseen yli tuhat euroa rahaa. Siksi kukkaro tässä kohtaa kuukautta ammottaa lähes tyhjyyttään. Rahaa on toki kiinni sijoituksissa ja säästöissä, mutta olen tehnyt niiden nostamisen itselleni vaikeaksi.
On vain pakko kitsastella vielä hetki. Harvemmin enää nykyään menee näin tiukille lähellä palkkapäivää. Tämä on uutta pitkään aikaan ja kajastus niiltä ajoilta kun olin vaimon kanssa vielä velallinen. Nollavelkaisena tämä tilanne on hämmentävä, mutta toki jollain tavalla pelottava silti. En haluaisi, että tilin summa olisi koskaan kolminumeroinen, saati kaksinumeroinen.
Se niistä torstaisista hajatelmista. Ei(köhän) tämä taas tästä.
